lauantai 28. tammikuuta 2017

Hei hei tammikuu, ei tule ikävä

 
Kun kovasti suunnittelee asioita ja ehtii jo innostua tekemistään suunnitelmista, niin se, että joku ulkopuolinen taho tulee ja romuttaa ne suunnitelmat sekä sanelee mielipiteitäsi tai vointejasi kyselemättä ja huomioimatta, miten tuleva vuotesi etenee, todella syö naista. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet erittäin sekavissa mielen- ja tunnetiloissa. Epätoivo, avuttomuus, raivo, vitutus, epäusko ja pettymys ovat vallanneet mun mieleni ja kroppani ja tehneet olemisesta raskasta. Ruoka ei ole maistunut eikä mikään ole huvittanut. Olen syönyt, mitä sattuu, ja kärsinyt siitä vatsallani ja väsymyksen muodossa. Joogaaminen ja meditoiminen on jäänyt. Ulkoilu on jäänyt, kaikki on jäänyt. Vasta eilen onnistuin nostamaan päätäni sen verran pinnalle, että jaksoin taas ajatella hieman positiivisemmin, palata aamurutiinieni pariin sekä mennä kävelylle ulos tammikuun ihmeelliseen aurinkoon, ihailemaan jäätyneen järven päällä leijailevaa usvaa. Illalla ennen nukkumaan menoa vielä jopa vähän joogasin ja meditoin. Ehkäpä tämä tästä. 

Tämä lamauttava ajanjakso käynnistyi kirjeestä, jonka sain Kelalta. Olen saanut nyt jo pidempään keskittyä rauhassa lääkäreideni kanssa sairauteni hoitamiseen ja diagnoosin etsimiseen, mutta nyt vaikuttaa siltä, että Kelan lääkärin usko meihin on loppumassa eikä lääkinnällistä kuntoutumistani enää haluta tukea. llmeisesti on niin, että se, ettei mulle ole saatu tehtyä varmaa diagnoosia, tarkoittaa Kelan lääkärin mielestä sitä, etten ole ainakaan niin sairas, ettenkö töihin kykenisi. Olen kuullut Kelan ihmeparantajalääkäreistä ja sellainen on tainnut sattua nyt munkin kohdalleni lääkärilotossa. Jos haluan saada edelleen tukea Kelalta kuntoutumiseeni, tarkoittaa se tuen saamista ammatilliselle kuntoutukselle. Kelaa ei kiinnosta se, että mun sairauteni syö multa edelleen valtavasti voimia ja että sairauteni tutkimukset ja toivottavasti myös hoidot ovat edelleen kesken. Mähän kävin herranjestas juuri äskettäin uudestaan selkäydinnestenäytteenotossakin ja odottelen pääsyä useamman erikoislääkärin pitämään yhteispalaveriin, jossa puidaan mun diagnoosiani ja hoitojani. Eivät tällaiset palaverit ole ihan jokapäiväistä huttua sairaalassa! Eivät mun lääkärini seiso tumput suorassa enkä mäkään makoile kotona kaikkia päiviä katsomassa telkkarista Kauniita ja rohkeita (mulla ei ole edes televisiota) ja syömässä pizzaa ja karkkia, vaan mä hoidan itseäni aktiivisesti ja teen kaikkeni tullakseni parempaan kuntoon. Kelallekin on tästä palaveristakin ilmoitettu - ei vaikutusta mihinkään. 

Se tunne, kun voimat ovat vähissä ja kun on hirveä huoli omasta terveydestä ja odottaa kauhun sekaisin tuntein likvortestien tuloksia ja tietoa siitä, onko oma terveystilanne mennyt mahdollisesti huonompaan päin ja pamahtaako testien pohjalta diagnoosi jostain elinikäisestä, invalidisoivasta taudista, joka johtaa pahimmillaan vaikkapa näön tai kävelykyvyn menetykseen, ja kun siihen pelon keskelle tulee ylhäältä päin sitten viesti, jossa sanotaan, että et saakaan keskittyä tästä tilanteesta selviämiseen ja sairautesi hoitamiseen, vaan sun täytyy pystyä istumaan kolme päivää putkeen kuuden tunnin palavereissa vieraiden ihmisten kanssa keskustelemassa sun ammatillisesta tulevaisuudestasi ja tekemässä uusia urasuunnitelmia tai sulta menee perustoimeentulo, niin siinä meinaa pää hajota. Oloa ei helpota yhtään se, että kun tunnemyrskyn laannuttua ja ajatusten selkiydyttyä sen verran, että kykenee soittelemaan sairaalaan ja Kelaan selvitelläkseen sitä, että eikö tätä töihin tuuppimisen ajankohtaa voi siirtää edes sen verran, että selviää, mitä siinä yhteispalaverissa diagnoosistani ja hoitotilanteestani selviää, niin sairaalasta ei löydy ketään kertomaan, milloin tämä mulle luvattu yhteispalaveri on toteutumassa. Päin vastoin, toimistontäti kertoo mulle, että hänen nähdäkseen tässä ollaan tekemässä päätökset palaverista siltä pohjalta, mitä tutkimustuloksistani paljastuu. Paniikkinen mieli kuulee nämä sanat niin, että ehkäpä sitä mulle ja Kelalle luvattua palaveria ei välttämättä toteuteta ollenkaan... Toimistontäti lupaa selvitellä asiaa ja soittaa sitten mulle, jotta voin informoida Kelaa palaverin ajankohdasta ja yrittää lykätä kuntoutushakemukseni sen jälkeiseen ajankohtaan, mutta täti ei lupauksestaan huolimatta soita koskaan. Eikä lääkäri, joka palaverin lupasi järkätä, vastaa mun sähköpostiini. Kela sentään suostuu siirtämään hakemuksen jättöpäivää kolmella viikolla, kun sönkötän jotain tästä palaverista ja siitä, että ajankohta on auki, mutta "kyllä se varmaan ihan kohta on". 

Mä olisin halunnut vain odottaa rauhassa (niin rauhassa kuin pystyn) sitä lääkäritapaamista, jossa kuulen, mihin suuntaan sairauteni kanssa on menty, ja keskittyä kuulemieni uutisten pohjalta joko sairauteni aggressiiviseen hoitamiseen tai sitten, mikäli uutiset ovat hyviä, hoitamaan jäljellä olevia oireitani luonnollisemmin menetelmin sekä miettimään, mikä mun jäljellä oleva toimintakykyni on ja mitä mä haluaisin ja pystyisin tekemään tällä jäljellä olevalla elämälläni. Olisin siis tehnyt ihan juuri sitä, mihin Kelakin mua painostaa, mutta rauhassa, positiivisessa vireessä ja silloin, kun siihen kykenen ja olen valmis. Nyt musta tuntuu siltä, että mua pakotetaan liian aikaisin johonkin, mihin mä en vielä pysty, ja se pelottaa, koska pelkään, etten selviä tuosta mankelista, ja että terveyteni ottaa väärään aikaan liikaa tekemisen myötä takapakkia, jonka korjaamiseen menee taas ikuisuus. Lisäksi kaikesta tästä mieleen nousee tunne ja ajatus siitä, että mun sairauteeni ja oireisiini ei jälleen kerran uskota. Tuo ajatus on sellainen, joka mieleen täysillä iskeytyessään iskee ilmat hetkeksi pihalle palleasta. Pahimpia asioita, mitä kroonisesti sairaalle, terveytensä ja elämänsä puolesta pelkäävälle ihmiselle voi sanoa, on kertoa hänen olevan valehtelija, laiska tai luulosairas. 

Tällaisissa fiiliksissä on siis menty viimeiset puolitoista viikkoa. Lisäksi omat mausteensa tunteiden sekametelisoppaan ovat tuoneet taistelu, jota olen käynyt perheenjäsenen lääkäreiden kanssa saadakseni läheiselleni hänen tarvitsemiaan tutkimuksia pahanlaatuisen sairauden leviämisen poissulkemiseksi, uutinen ystäväni ajamasta kolarista hänen nukahdettuaan auton rattiin, sekä viimeisimpänä uutinen äkkikuolemia aiheuttavan perinnöllisen geenivirheen löytymisestä lähipiiristäni ja sen myötä tieto tulossa olevista perinnöllisyystutkimuksista. 

Joo-o, tammikuu ei ollut ihan sitä mitä olin ajatellut, mutta näillä mennään kohti helmikuuta ja lisääntyvää valoa, toivottavasti myös sisäistä sellaista.      

perjantai 13. tammikuuta 2017

Yoga Journal

 
Saanko esitellä uuden ihastukseni: Yoga Journal! Tämän kalenteri-päiväkirja-motivaatiokirjan kanssa aloitan ja päätän nykyään jokaisen päiväni. Tämän myötä myös joogamatosta ja puhelimen meditaatiosovelluksesta on tullut jokapäiväisiä seuralaisiani. Toivon tämän kaiken johtavan lopulta siihen, että joogasta ja meditaatiosta tulee mulle elämäntapa, ja että tästä elämäntavasta seurauksena on parempi terveys ja kirkkaampi, onnellisempi ja levollisempi mieli. 

Yoga Journal on osa Lyndelle Palmer Clarken luomaa Dailygreatness-kirjojen sarjaa ja nimensä mukaisesti Yoga Journal nostaa tarkastelun keskiöön joogan harjoittamisen ja jooga-asenteen. Kirja on samanaikaisesti kalenteri, päiväkirja, joogapäiväkirja ja itsereflektion väline, jonka avulla on mahdollista asettaa itselleen tavoitteita ja niiden toteutumista tukevia tehtäviä sekä seurata tavoitteiden toteutumista. Samoin kirjan sivuilla voi pohtia arvojaan, motivoida itseään toimintaan kirjaamalla ylös omaa itseä vahvistavia affirmaatioita ja pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Erittäin kokonaisvaltainen paketti siis.

Kirja rakentuu niin, että sen alkusivuilla pohditaan omia arvoja, haaveillaan ja mietitään, mikä on se oma "missio", jonka mukaan elämää lähdetään järjestämään. Tämän jälkeen elämä jaetaan kahdeksaan osa-alueeseen (a) terveys ja ruumiillisuus b) emotionaalinen, henkinen ja henkilökohtainen kasvu c) parisuhde d) sosiaalinen elämä ja hauskanpito e) perhe ja ystävät f) työ ja ura g) raha ja talous h) yhteisö ja antaminen), joiden jokaisen kohdalla kysytään seuraavat kysymykset:

  • Mitä haluan? 
  • Miksi haluan? 
  • Kuka haluan olla? 
  • Miten saan sen tapahtumaan?
  • Milloin saan sen tapahtumaan? 
  • Mitä pelkoja, esteitä ja rajoittavia uskomuksia tulen päämääriäni tavoitellessani luultavasti kohtaamaan?
Vastaukset kysymyksiin kirjataan osaksi taulukkoa, jolle kirjoittaja on antanut nimen My Conscious Life Blueprint (mitenköhän tämän kääntäisi suomeksi?), ja ideana on ryhtyä elämään päivittäisten käytäntöjen tasolla todeksi mielessä hahmoteltuja asioita ja palata sitten aina viikoittain, jokaisena sunnuntaina, katsomaan omaa Blueprintiään sillä silmällä, että miten on sen viikon aikana tehtävässään onnistunut.

Alkupohdintasivujen jälkeen kirja koostuu päiväsivuista niin, että maanantaista lauantaihin jokaiselle päivälle on oma sivu niin, että päivä alkaa kirjaamalla ylös sen päivän kiitollisuuden aiheita, tärkeitä tehtäviä sekä affirmaatioita ja päättyy sen pohtimiseen, mikä tuona päivänä meni hyvin, mitä opittiin ja missä asiassa olisi voinut toimia paremmin. Ajatuksena on liittää sekä aamu- että iltasessioon kirjan kanssa myös pieni meditaatiohetki. Lisäksi jokaisella päiväsivulla on kalenteritila, johon voi merkitä tapaamisiaan ja muistettavia asioita, sekä tila muistiinpanojen tekemiselle joogaharjoitusta koskien (kirjan tekijän ajatuksena on, että jokaiseen päivään kuuluu joogaharjoitus). Myös päivän aikana mieleen nousseita inspiraation aiheita, unia tai mitä nyt haluaakaan, mahtuu lyhyesti kirjaamaan päiväsivulle. Sunnuntaisin vedetään sitten yhteen ajatuksia viikon aikana tapahtuneista asioista ja oivalluksista, suhteutetaan omia tekemisiä Blueprintissä kirjoitettuihin päämääriin ja ajatuksiin sekä suunnitellaan tulevaa viikkoa. Lisäksi aina kolmen kuukauden välein suoritetaan check-in, jossa pohditaan, miten on siihen asti mennyt, ja asetetaan taas uusia välitavoitteita seuraavan kolmen kuukauden ajalle. Vuoden ja kirjan lopussa tehdään vielä koko vuotta koskeva katsaus ja "tilinpäätös".

Kirja on ollut mulla käytössä nyt vuoden alusta eli vajaat pari viikkoa ja tuosta ajasta olen pystynyt vasta tämän käynnissä olevan viikon ajan toteuttamaan kirjan täyttämisen lisäksi myös jooga- ja meditaatioharjoituksia (multa otettiin sairaalassa jälleen selkäydinnestenäyte ja siitä sekä sen päälle iskeneestä flunssasta toipuessa meni lähes viikko). Fiilis kirjan ja jooga- ja meditaatioharjoitusten parissa vietetystä lyhyestä ajasta on ihan loistava! Paneuduin ihan tosissani ensinnäkin tuon Blueprintin täyttämiseen ja mulla on nyt todella paljon selkeämpi käsitys siitä, mitä ovat ne asiat, joiden eteen haluan lähteä hommia paiskimaan ja mikä on se järjestys, missä noita asioita lähden edistämään. Blueprintin täyttäminen pakotti mut myös miettimään elämäni enemmän tai vähemmän laiminlyötyjä osa-alueita, jotka ovat kuitenkin tosi tärkeitä, ja iloitsen siitä, että nämäkin asiat olen saanut nyt nostettua agendalleni. Tavoitteista on tullut myös todellisempia, kun olen asettanut niille jonkinlaiset aikarajat ja pilkkonut ne ihan konkreettisiksi teoiksi. Isommatkin ja aiemmin jotenkin hahmottomalta mössöltä tuntuneet asiat tuntuvat kirjan täyttämisen myötä ihan hoidettavissa olevilta ja kihisen innosta päästä hommiin! Mitä päiväsivujen täyttämiseen tulee, niin rutiini sen suhteen on vähän hakusessa vielä. Kirjan tekijä suosittelee lyhyttä meditaatiota ennen aamuosion täyttämistä, mutta en ole päässyt tähän rutiiniin vielä kiinni. Olen istunut kirjani ääressä aamukahviani siemaillen ja jättänyt meditaation ainoastaan iltajoogaa seuranneeseen rauhalliseen hetkeen (iltakysymykset olen täytellyt joogan ja meditaation jälkeen). Toimii ainakin toistaiseksi näinkin. Ehkäpä kun meditaatiokokemus ja -innostus kasvaa, saan myös aamumeditaation (ehkä jopa muutaman jooga-asanan?) osaksi aamurutiiniani.

Joogasta ja meditaatiosta mulla on jonkin verran aiempaa kokemusta (joogasta vähän enemmän, meditaatiosta vähemmän), mutta molemmat harrastukset ovat olleet enemmän tai vähemmän tauolla. Aloittelen joogaharrastuksen elvyttelyä ainakin nyt alkuun ihan kotona joogaamalla - tekemällä itsenäisesti aurinkotervehdyksiä ja muita tuttuja asanoita tai tekemällä ohjattuja harjoituksia nettivideoiden tai puhelimen joogasovellusten avulla. Toivottavasti kunto ja rasituksen sieto kasvaa harjoitusten myötä sen verran, että jossain vaiheessa jossain joogasalilla käyminenkin tuntuu enemmän mahdolliselta - haaveilen kykeneväni vielä jossain vaiheessa harrastamaan jälleen ohjattua astangaa. Meditoimista varten latasin puhelimeeni Insight Timer -sovelluksen, joka sisältää sekä ajastimen että ohjattuja meditaatioita ja näitä teen sitten fiiliksen mukaan.

Näillä eväin siis eteenpäin tänä vuonna (unohtamatta aikomustani tutkimusmatkailla - ajatus, joka sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä olen Yoga Journalini sivuille rustaillut. Hyvä tästä tulee!     

Seilissä

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Skjälön/Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)


Katsoin Yle Areenasta Seilin naiset -nimisen dokkarin, joka on kai esitetty ensimmäistä kertaa televisiossa jo vuonna 2008 ja josta on tullut tv-uusinta joulukuun 2016 alussa. Itseltäni tämä oli jäänyt aiemmin näkemättä, mutta nyt asia tuli korjattua. Vierailin itsekin Seilissä joitain kesiä takaperin, joten kun bongasin dokkarin Areenassa, kiinnostuin siitä saman tien.

Seilihän on Turun saaristossa sijaitseva saari, jolla on yli 350-vuotinen historia sairaalasaarena. Sairaalatoiminta alkoi Seilissä vuonna 1622, kun sinne alettiin kuljettaa toisaalta spitaalisia, jotka haluttiin tartuntavaaran vuoksi eristää muista ihmisistä, ja toisaalta muita "vaivaisia", jotka eivät kyenneet itse itseään elättämään ja joilla ei ollut ketään, joka voisi heidät elättää (raajarikot, perheettömät vanhukset ja mielisairaat). Viimeinen spitaalinen kuoli vuonna 1785, minkä jälkeen hospitaali toimi mielisairaalana. Vuonna 1889 miespotilaat kuljetettiin toiseen sairaalaan, minkä jälkeen Seili toimi naisten mielisairaalana aina vuoteen 1962 asti. Viimeiset uudet potilaat Seilin saarelle kuljetettiin vuonna 1944.

Saaren historia leprapotilaiden viimeisenä sijoituspaikkana, jonne potilaat saapuivat hauta-arkun rakennustarpeet mukanaan kuolemaan, on oma karmaiseva tarinansa, mutta Seilin naiset -dokumenttiohjelma kertoo siis hospitaalin toiminnasta ja naispotilaista vuosina 1889-1962. Myös mielisairaina saareen kuljetetuille naispotilaille Seili oli yleensä viimeinen sijoituspaikka. Seilin hospitaali oli tarkoitettu siis parantumattomiksi tapauksiksi luokitetuille potilaille.

Tosiasiassa mielisairaalan potilasjoukko koostui kuitenkin ihmisistä, joista isolla osalla ei edes ollut minkäänlaista mielenterveysdiagnoosia eikä sairaalassa missään vaiheessa työskennellyt esimerkiksi koulutettua psykiatria tai tehty mitään hoitoon tähtääviä hoitotoimenpiteitä. Hoito oli lähinnä potilaiden hengissä pitämistä ja heidän ahdistus- ja levottomuuskohtaustensa rauhoittamista. Dokumentissa haastateltu, Seilin naisten kohtaloita tutkinut sosiologi Jutta Ahlbeck-Rehn kertoo, että hulluus olikin vähintäänkin yhtä vahvasti sosiaalinen ilmiö kuin lääketieteellinen tosiasia: sairaaksi luokitteluun liittyivät köyhyys, sukupuoli, yhteiskuntaluokka, moraali ja kurinpito sekä rotuoppi. Seili oli dumppauspaikka sellaisille naisille, joiden läsnäolo yhteiskunnassa koettiin jotenkin häiritsevänä ja jotka olivat valtaa pitävien tahojen näkökulmasta hankalia. Päteviä syitä Seiliin joutumiselle olivat muun muassa köyhyys ja kyvyttömyys elättää itseään, yhteiskunnallisista normeista poikkeavat elämäntavat kuten löyhämoraalisuus (esim. työskenteleminen prostituoituna), rikosten tekemisestä kiinni jääminen tai vaikkapa vammaisuus. Usein juurisyy "poikkeavaan" käyttäytymiseen oli muualla kuin naisissa itsessään - moni potilaista oli saanut moraalittoman leiman työskenneltyään esimerkiksi piikana perheessä, jonka isäntä oli saattanut piian raiskaamalla raskaaksi, minkä seurauksena nainen päätyi tappamaan lapsensa, joutuen loppuelämäkseen Seiliin. Osa naisista oli omassa lähipiirissä raiskattuja. Osasta naisia aviomies muuten vain halusi eroon ja keksi jonkin syyn, jolla passittaa vaimonsa saarelle ("hysteria" lienee ollut yleinen ja pätevä syy). Vain muutama potilas pääsi koskaan Seilistä pois, ja pois pääsyn edellytyksenä oli ainakin yhdessä tapauksessa potilaan pakkosterilointi, jottei tämä pääsisi siirtämään "heikkouksiaan" ja "epätoivottavia piirteitään" seuraaville sukupolville.

Osan näistä tarinoista kuulin jo vieraillessani Seilin saarella 2013 ja vähän oli vaikeaa pitää silmiään kuivina oppaan tarinointia kuunnellessa. Itketti ja suututti näiden naisten karmeat kohtalot. Tarinat jäivät myös pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni - enkä voinut olla ajattelematta, että jos olisin itse syntynyt sata vuotta aiemmin, olisin minäkin todennäköisesti viettänyt diagnosoimattoman sairauteni takia ison osan elämästäni tuolla houruinhuoneella, päätyen lopulta maan täytteeksi kirkkomaalle. Siellä turistit nyt kuuntelisivat tarinoita kohtalostani ja katselisivat muistokseni pystytettyä puista ristiä.

Tuntuu hurjalta ajatella, että tällaista näin hurjaa sukupuolittunutta medikalisaatiota ja eristämispolitiikkaa harjoitettiin vielä reilu viisikymmentä vuotta sitten, mutta vielä hurjemmalta tuntuu, kun muistaa, että Seilin historia sairaalasaarena olisi saanut jatkoa vielä 32 vuotta sitten, mikäli se olisi ollut lääketieteen professori Pekka Halosesta kiinni: hän ehdotti vuonna 1985 Suomen Lääkärilehdessä, että aids-potilaat (eli siis "homoruttoon" sairastuneet homoseksuaalit, kuten tuohon aikaan laajalti ajateltiin) voitaisiin hyvin eristää Seiliin lepra- ja mielisairaiden tapaan!  Luojan kiitos muu lääkärikunta oli järjissään eikä lähtenyt tähän ehdotukseen mukaan...

Nykyään Seilin saarella toimii Turun yliopiston alainen Saaristomeren tutkimuslaitos ja osa saaresta on museokäytössä. Vuonna 2013 saari näytti tältä:

Näkymä merelle satamasta, josta Seiliin kulkeva yhteysalus lähtee ja saapuu.

Seilin kirkon julkisivu.

Seilin kirkon takapiha ja hautausmaa.

Kirkossa.

Kirkossa.

Alttari.

Nämä kapeat kirkon penkit oli varattu leprapotilaille.

Hiljaista.

Tässä lepää Anna Borisova Katkova. Kuka hän oli, miksi hän oli täällä? 

Saaren luontoa.

Saaren asutusta.

Suosittelen sekä dokkarin katsomista että Seilin saarella vierailemista, jos suomalainen sairaalahistoria ja saaristomeren luonto yhtään kiinnostaa. Saareen pääsee kesäisin kätevästi päiväretkelle yhteysalus m/s Östernillä Nauvosta ja Rymättylän Hangasta.