lauantai 9. syyskuuta 2017

Viimeisiä kesäisiä päiviä ja sipulimaiden tyhjennystä

Tänään satelee syksyisesti, mutta viime viikonloppuna oli vielä ihanan lämmintä ja aurinkoista, kun poikkesimme maalla sipulin- ja valkosipulin nostohommissa. Bongasin ulkohuussin auringon paahtamalta seinältä kokonaisen konkkaronkan öttiäisiä lämmittelemässä:






Talvivalkosipulien nostolla alkoi olla jo kiire, alimmat lehdet olivat kellastuneet aikaa sitten. Tämä on nyt muistaakseni toinen kesä kun pääsemme keräämään talvivalkosipulista satoa ja satoa kertyi jo ihan mukavasti omiin tarpeisiin - viime vuonna taisimme joutua jo loka-marraskuussa turvautumaan kaupan valkosipuleihin! Ensimmäiset siemenenämme käyttämämme monikyntiset talvivalkosipulit ostimme aikanaan hyötypuutarhurointia harrastavalta naapuriltamme. Nyt alkavana syksynä aiomme taas kasvattaa istutettavien siementen määrää ottamalla talteen muutaman valkosipulin kukinnon, jotka jaamme siemeniksi ja laitamme multaan, viime syksynä istutetuista kukinnoista kasvaneiden yksikyntisten valkosipulien sekä "aikuisten"; monikyntiksi jakautuneiden valkosipulien lisäksi. Jospa ensi syksynä saisimme satoa niin paljon, että pärjäisimme sen turvin koko talven yli.

Talvivalkosipulin kukinto, jonka voi kesällä nuorena syödä valkosipulin tapaan tai jonka voi jättää kasvamaan ja käyttää syksyllä siemeneksi.

Viime syksynä kukinnosta kasvatettu yksikyntinen talvivalkosipuli, jonka voi syödä tai pistää syksyllä maahan, jolloin siitä kasvaa seuraavaksi syksyksi monikyntinen valkosipuli.

Vähän isompi yksikyntinen.

Sadonkorjuuta.

Kaksi vuotta sitten pienemmät näistä olivat yksikyntisiä ja suuremmat "aikuisia", monikyntisiä valkosipuleita.

Nam!

Sipuleiden kanssa kävi tänä vuonna niin, että laatu korvasi määrän. Ihmettelimme jo alkukesästä, miksi vain osa siemenistä on itänyt, ja syyksi selvisi se, että joku penteleen eläin oli käynyt kaivelemassa osan siemenistä ylös maasta ja vienyt mennessään. Jäi maahan vielä onneksi meillekin syötävää. Sipuleilla on herkuteltu pitkin kesää ja vähän niitä jäi vielä kuivattavaksi. Aika huiman kokoisiksikin oli osa niistä kasvanut, vaikka olemme lannoittaneet ja tehneet muutenkin tosi laiskasti hommia sipulimaalla. 





Lokakuun puolivälin paikkeilla on sitten tarkoitus laittaa uudet valkosipulin siemenet maahan. Seuraava urakkamme maapaikallamme on sitten perunoiden nosto ja omenasadon tuhoaminen, joista viimeinen on lähtökohtaisestikin mission impossible omenoiden suuren määrän takia. Vaan eivätköhän peurat tule avuksemme tänäkin vuonna.  



keskiviikko 6. syyskuuta 2017

"Henkivakuutus"

Lääkkeen käytöstä saatavien hyötyjen tulee ylittää sen aikaan saamien haittojen määrä, jotta lääkkeen käyttö olisi järkevää, eikös vaan?  

Lääkityksen hyötyjä ja haittoja on tullut pohdiskeltua sen jälkeen, kun multa sattumoisin löytyi geenivirhe, joka synnyttää geneettisen taipumuksen saada tiettyjen olosuhteiden vallitessa hankalia rytmihäiriökohtauksia. Kuitenkaan mulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia sydänperäisiä oireita eikä missään kuluneena kesänä tehdyissä sydäntutkimuksissakaan löytynyt mitään poikkeavaa tai ongelmiin viittaavaa. Koska kuitenkin kannan geenivirhettä ja koska mulla on sen takia periaatteessa tietyissä tilanteissa suurentunut riski saada vaarallisia rytmihäiriökohtauksia, niin kardiologi halusi laittaa mut sellaiselle loppuelämän lääkitykselle, jolla ennaltaehkäistään mahdollisia sairauskohtauksia tällaisissa niille altistavissa tilanteissa. Elinikäisellä lääkityksellä ei tässä siis hoidettaisi oireita eikä sairautta, vaan se olisi ikään kuin "henkivakuutus". Ilman tietoa geenivirheestä olisin suurella todennäköisyydellä elänyt elämäni loppuun onnellisen tietämättömänä, kokematta ainoatakaan geenivirheeseen liittyvää sairauskohtausta, tästä riskistä. Kardiologi halusi kuitenkin ehdottomasti myydä mulle "henkivakuutuksen" beetasalpaajareseptin muodossa. Suostuin kardiologin mieliksi kokeilemaan lääkitystä, vaikka tuntuikin vähän hassulta hoitaa lääkkein sairautta ja oireita, joita ei ole olemassa - varsinkin, kun kärsin jo toisen sairauden takia uupumuksesta ja matalista verenpaineista ja pulssista, joita beetasalpaajalääkitys voi pahentaa.

Lääkkeen aloitus ei sitten tosiaan mennytkään kuin Strömsössä, vaan "henkivakuutuksen" nauttiminen teki musta päiväkausiksi petipotilaan ja elävän kuolleen, joka tutisi villavaatteissaan kahden peiton alla horkassa päänsärkyä potien ja suurimman osan vuorokaudesta nukkuen. Yritin välillä istua hetken sohvalla, mutta huone pyöri silmissä niin, että oli pakko panna takaisin maate. Verenpaineet laahasivat alle sadan lukemissa ja sydän jyskäsi rinnassa pelottavan raskaasti ja harvakseltaan. Lääkityksen jatkuttua jonkin aikaa horkka helpotti ja huone lakkasi pyörimästä, mutta olo oli silti edelleen kehno ja päivät kuluivat puolihorroksessa, selviytymismoodissa.

Mietin siellä peiton alla hytistessäni, että ei tästä elämästä tule näin hittojakaan. Jos "henkivakuutuksen" hintana on elämä, joka on pelkkää hädin tuskin elossa olemista ja selviytymistä ja jossa ei jaksa tehdä mitään sellaisia asioita, mitä elämässään toivoisi voivansa tehdä, niin onko hommassa mitään järkeä? Jos tämä henkivakuutus estää vain yhden tietynlaisen riskin todellistumisen, mutta sen ottaminen tuo mukanaan monia muita riskejä (kuten  vaikka pyörtymisen liikenteen keskellä, liikuntaa harrastaessa tai saunassa) ja elämänlaadun merkittävän huonontumisen (lähtien vaikka lääkityksen aiheuttamasta työkyvyttömyydestä), niin onko sen ottaminen mielekästä? Kuinka paljon suurempi riski kenellä tahansa ihmisellä on joutua vaikkapa liikenneonnettomuuteen tai sairastua syöpään kuin tällaisen harvinaisen geenivirheen oireettomalla kantajalla on kuolla sydänpysähdykseen?

Niinpä. Otin sitten puhelun Sydänsairaalaan, josta kardiologi soitteli mulle seuraavana päivänä keskustellakseen lääkehoitoni jatkosta. Helpotuksekseni kardiologi oli lääkitykseni jatkosta kanssani samaa mieltä - ei ole mitään järkeä rampauttaa oireetonta ihmistä lääkityksellä sänkykuntoiseksi, vaikka se merkitsisikin hieman suurentuneen sairauskohtausriskin kanssa elämistä. Paljon sairauskohtausta suurempi riski mulla on joutua vaikka liikenneonnettomuuteen - ja liikenneonnettomuuteen joutumisen riski olisi muuten vielä aika paljon suurempi, jos tuolla kadulla jatkuvasti lääkehorroksessa tötöilisin!

First you live and then you fuckin' die - ja mä haluan vähän elääkin ennen kuolemaani, miten se sitten ikinä tuleekaan.

Nyt ryhdyn luvan kanssa purkamaan pois tätä lääkitystä enkä malttaisi odottaa voimieni palautumista sellaisiksi millaiset ne olivat elokuussa Repoveden-reissumme aikaan! Elämä jatkuu ja mä jatkan sen suunnittelua siitä, mihin jäin ennen kuin tämä lääkekokeilu sotki pasmani ja laittoi tulevan toimintakykyni perään ison kysymysmerkin. 

maanantai 28. elokuuta 2017

Lomareissulla Repoveden kansallispuiston maisemissa

Viimeisin kunnon kesälomareissuni on neljän (!!) vuoden takaa, silloin kierreltiin miehen kanssa viikon verran wanhalla autolla ja teltalla Saaristomeren maisemissa sekä poikettiin yhden yön verran myös Utössa. Oli ihanaa ja niin rentouttavaa. Silloin vannoin, että säännöllisistä irtiotoista arjesta tulee tapa. Hyvin pian tuon reissun jälkeen kuitenkin erinäisiä asioita alkoi tapahtua ja reissaamiset ovat pieniä päiväretkiä ja mökkireissuja lukuun ottamatta saaneet jäädä. Viime keväänä päätin, että tänä kesänä on lopultakin päästävä jonnekin, irtauduttava arjesta ja tutuista kuvioista edes muutamaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi. Koska kuntoni ja jaksamiseni oli arvoitus, rahat olivat vähissä ja kissojen pärjääminen yksin kotona pelkän hoitajan toimesta kerran päivässä tapahtuvan ruokkimisen varassa oli niin ikään kysymysmerkki, niin reissukohteeksi valikoitui kotiamme suhteellisen lähellä sijaitseva Repoveden kansallispuisto, josta olin kuullut paljon hyvää. Ajatuksena oli pakata teltta, makuupussit ja evästä mukaan, ajella Repovedelle, käydä kävelemässä ainakin lyhin opastettu lenkki, yöpyä kansallispuistossa tai läheisellä leirintäalueella ja tehdä seuraavan päivän suunnitelmat sitten fiilisten ja jaksamisen pohjalta.

Pari viikkoa sitten tuo reissu sitten toteutui, kun tämän kesän projektina olevassa pihasaunan remontissa tuli sopiva tauko ja sääennustekin lupaili pariksi, kolmeksi päiväksi retkeilylle kelpoisia kelejä. Suunnitelmissa oli ajella aamusta Repovedelle ja kiertää viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, mutta niinhän siinä kävi, että kaiken pakkaamisen ja muun säädön takia pääsimme starttaamaan kotoa vasta puolen päivän jälkeen, minkä vuoksi saavuimme puiston kulmille vasta joskus myöhään iltapäivästä, ja siinä vaiheessa kroppanikin ryhtyi jo muistuttelemaan jaksamisensa rajoista, jolloin totesimme, että ehkä on parasta lähteä vaan suoraan leirintäalueelle chillailemaan ja kiertää suunnittelemamme lenkki vasta seuraavana päivänä, paremmin voimin. Kansallispuistossa yöpyminen olisi houkuttanut leirintäalueella leiriytymistä enemmän, mutta telttamme ja makuupussimme ovat sen verran kookkaita, että niiden ja eväiden roudaaminen luonnonpuiston parkkipaikalta edes läheisimmälle leiriytymispisteelle ei houkuttanut. Orilammen maja ja lomakeskus Hillosensalmessa oli ainoa lähialueelta bongaamamme leirintäalue, joten sinne suuntasimme.

Olimme ensimmäisenä iltana ainoat telttailijat alueella ja myöskin satunnaisia karavaanareita näytti paikalla olevan harvakseltaan - suurin osa vaunuista näytti siltä, että ne on parkkeerattu alueelle pysyvästi "kesämökki"käyttöön (ja suurin osa näistäkin vaunuista näytti olevan tyhjillään). Väen vähyys ilahdutti etenkin siinä vaiheessa, kun huomasin, että huoltorakennuksesta löytyy naisille kokonaiset kaksi vessaa ja kaksi suihkukoppia... Ruuhkaisempina aikoina voisin kuvitella vessaan ja suihkuun olevan aamuisin melkoiset jonot. Nyt jonoja ei onneksi missään vaiheessa ollut. Pystytimme telttamme kahden tyhjillään olevan vakivaunun väliin rauhaisalta vaikuttavan lammen rantaan ja mietin mielessäni, että mistähän junaradan aiheuttamasta melusta eräs kaverini selitti kysellessäni Facebookissa leiriytymiskokemuksia tältä kyseiseltä leirintäalueelta. Kohta tiesin, kun juna pyyhkäisi vauhdikkaasti menemään ohitsemme alle sadan metrin päässä teltastamme! Kapea metsäkaistale lammen, tien ja radan välissä oli naamioinut radan olemassaolon niin tehokkaasti, että olin luullut meidän telttailevan lammen rannassa ja metsän reunassa. Se siitä näennäisen rauhallisesta lampi-idyllistä sitten. Vaan eipä tuolla oltaisi kuin yön tai parin verran käymässä, joten eiköhän melun kanssa tultaisi toimeen. Ennen nukkumaan menoa nautimme kauniista kesäillasta läheiselle kalliolle rakennetulla periaatteessa kivalla, mutta huonolla hoidolla olevalla nuotiopaikalla, jonne teimme tulen ja jossa fiilistelimme savun hajua ja auringonlaskua punaviiniä juoden ja makkaraa käristäen. Oli mukava kömpiä illan päätteeksi telttaan ja ihka uuteen makuupussiin nukkumaan, edellisestä telttayöstä taisi tosiaan olla se neljä vuotta!

Leirimme.

Kippis lomalle!

Leirintäalueen nuotiopaikka.

Ilta-aurinko.

Yö oli kyllä aika rauhaton, kiitos ohi jyskäävien tavarajunien sekä yhdessä vakkarivaunuista käynnissä olevan kostean illanvieton, johon kuului myös (mun mielestäni erittäin) huonon musiikin luukuttamista aamukolmeen asti. Jonkin verran sain silti nukuttua ja onneksi aamu valkeni aurinkoisena, minkä seurauksena ainakin mieli piristyi heti. Kaivoimme auton takakontista trangian ja pistimme sumpit ja kaurapuurot tulemaan. Kylläpä osasi pannukahvi maistua hyvälle (kokeiltiin tummapaahtoista, toimii myös pannuversiona, ja soijamaito, jota joudun ostamaan tavanomaisen kauramaitoni sijaan sen sopivan pakkauskoon takia, sopi sinne sekaan mainiosti) ja kananmunalla terästetty kaurapuuro oli sekin oikein maistuvaa näin retkiolosuhteissa nautittuna. Aamupalan ja aamutoimien jälkeen pakkasimme eväs- ja kamerareput ja hyppäsimme autoon, jonka nokan suuntasimme kohti Lapinsalmen parkkipaikkaa, joka toimii Ketunlenkin lähtöpisteenä.

Huomenta!

Trangia pääsi hommiin. Sumpit tulilla.

Puuroa. Proteiinilisällä eli munalla terästettynä, tiätty.

Mies tiskaa, ahvenet saavat samalla aamupalaa.

Istuinaluset jäivät kotiin, vaan eipä hätää: matkalla nautittujen gluteenittomien pizzojen kotelot alumiinivuokineen = täydellinen istuma-alusta, kosteussuoja ja kaikki!


Aurinkoiset päivät ovat olleet tänä kesänä harvassa, joten ei ollut yllätys, että Lapinsalmen parkkipaikalla oli ruuhkaa ja autoja oli parkissa tien reunaa myöten. Oman automme saimme parkkiin ihan puiston portin lähistölle - moni ei ehkä ollut tietoinen, että parkkialue ulottuu sinne asti. Aamumme oli ollut niin verkkainen, että kello oli lähes kaksi iltapäivällä startatessamme Ketunlenkille, mutta kyseessähän on vain noin viiden kilometrin mittainen kierros, joten mietimme, että hyvin ehtisimme lenkin kiertää. Heti sisäänmenon jälkeen piti päättää, kumpaan suuntaan tätä rengasreittiä lähtee kiertämään, ja tässä kohtaa taputin kyllä itseäni olalle ja kiittelin perusteellista ja asioihin etukäteen perehtyvää luonnettani: ketunlossin kautta lähdettäisiin Lapinsalmi ylittämään, ehdottomasti! Intuitiivisempi valinta olisi ollut lähteä liikkeelle riippusillalta, jota heti reitin alussa kovasti mainostettiin, ja suurin osa liikkeellä olevasta porukasta näytti valitsevankin sen kiertosuunnan, mutta olin etukäteen netistä lukenut reitin sisältävän myös pitkät, lähes pystysuorat rappuset, jotka saattaisi olla mukavampi kulkea alas- kuin ylöspäin... Lossilta liikkeelle lähdettäessä portaat tultaisiin laskeutumaan, ei nousemaan.

Alkuun reitti kulki järven rannassa helppokulkuisena soratienä, ja tällaisena se jatkui lossille saakka. Ihmisiä oli sen verran runsaasti liikkeellä, että satuimme lossille juuri kun yksi isompi porukka oli saapumassa sillä meidän puolellemme salmea. Säästyimme siis tämän lihasvoimalla toimivan lossin kiskomiselta ensin vastarannalta omalle puolellemme ja pääsimme hyppäämään suoraan lossin kyytiin. Valitsemastamme kiertosuunnasta johtuen olimme mieheni kanssa ainoat tähän suuntaan kulkevat lossimatkustajat ja mies pääsikin kasvattamaan habaansa ja kiskomaan meidät tois puol jokke mun katsellessani maisemia ja pitäessäni huolta repuistamme. Vastarannalla odotti jälleen täysi lastillinen iloisia ihmisiä, jotka ottivat lossin haltuunsa meidän jälkeemme ja lähtivät hinaamaan itseään salmen yli.

Salmi ylitetty ketunlossilla, seuraava retkue lähtee matkaan.

Ketunlossin käyttöohjeet.


Salmen toisella puolella reitti lähti pian kulkemaan rannasta syvemmälle metsään, jossa maisema muuttui pian mäkisemmäksi ja jossa polku oli puiden valtavien juurakoiden kirjoma - jalkojaan kannatti todella nostella kunnolla kävellessään. Mieheni toimi meillä eväsrepun kantajana mun kuskatessani omassa repussani lähinnä vain kameraa siitä syystä, että en halunnut eväiden leviävän kameran päälle (kamerareppuni on ihan onneton, pitää hommata jostain sellainen missä pystyy turvallisesti kuljettamaan myös eväitä ja esimerkiksi vesipulloa), ja eväitähän meillä piisasi, joten raskasta eväsreppua ryhdyttiin keventämään jo aika pian lossin jälkeen itse bongaamallamme epävirallisella levähdyspaikalla, jossa isot kivet saivat toimia istuiminamme ja jossa hörpimme kahvit ja nautiskelimme mun kotona leipomani hapankirsikkamuffinssit sekä siemennäkkäriä juuri nyt parhaimmillaan olevia kanervan kukkia ja joukolla liikkeellä olevia sinisiipiä ihaillen. Siitä matka jatkui metsän siimekseen. Keli oli just kohdillaan - aurinkoiset ja pilvipoutaiset hetket vaihtelivat ja oli lämmintä, muttei kuitenkaan liian kuumaa - ja ihmisiä (joista iso osa kuului olevan ulkomaalaisia) oli liikkeellä jonkin verran, mutta silti paljon vähemmän kuin olin ennalta pelännyt lukiessani netistä Ketunlenkistä Repoveden suosituimpana patikointireittinä. Heinäkuisina viikonloppuina voin kuvitella ihmisiä piisaavan ahdistukseksi asti, mutta elokuinen keskiviikkoiltapäivä ei ollut ihmismäärältään mitenkään liian paha.

Kaffepaussi.

Sinisiipien aika.


Päivän toinen tauko pidettiin Määkijän tulipaikalla. Määkijän ranta ei ole osa Ketunlenkkiä, vaan reitiltä on parisensataa metriä tulipaikalle, ja tämä oli syy sille, miksi halusimme Määkijässä makkaramme paistaa ja olusemme nauttia - paikka olisi ehkä rauhallisempi kuin Ketunlenkin varrelle sijoittuvat tulipaikat. Näin olikin, Määkijässä oli paikalla ennen meitä vain yksi parivaljakko riippumattoineen lepo- ja uimahetkeä viettämässä. Haimme puuvajasta puut ja ryhdyimme tulen tekoon, hiilloksen muodostumista odotellessa napsin muutaman valokuvan. Täytyy tässä kohtaa kehua Repoveden kansallispuistoa hyvistä järjestelyistä ja ylläpidosta  - paikat olivat siistissä kunnossa, polttopuut kuivia ja kaikki toimii erinomaisesti. Esimerkiksi Määkijässä olisi ollut ilo yöpyäkin - toimivan tulipaikan lisäksi paikalta löytyi siisti kuivakäymälä, kaivo ja vuokrakotakin sellaista kaipaavalle.

Määkijän rantaa.

Joillakuilla on Määkijässä lokoisat oltavat.

Makkara maistuu.

Tiheikköä käännyttäessä Ketunlenkiltä kohti Määkijää.


Määkijästä palasimme jälleen Ketunlenkille, joka jatkui mäkisessä ja juurakkoisessa metsämaisemassa, poiketen välillä kiviseen Terrilahden rantaan ja sieltä taas takaisin metsän siimekseen. Reitin ensimmäinen varsinainen tulipaikka sijaitsi Kapiaveden kauniilla rantakalliolla, jolla oli jonkun verran ihmisiä grillaamassa, pitämässä lepotaukoa ja leiriytymässä. Itse istahdimme hetkeksi kalliolle nauttimaan auringosta, antamaan lenkkareissa hikoilleille varpaillemme happihoitoa ja juomaan vettä, minkä jälkeen matka jatkui taas. Matkan edetessä reisilihakset joutuivat entistä enemmän töihin polun lähtiessä kiipeämään ylös juurakkoista rinnettä, joka tuntui jatkuvan, ja jatkuvan, ja jatkuvan! Pieni kahvi- ja raakasuklaatauko juuri sellaiseen luodulta näyttävän kallionnyppylän päällä tuli todella tarpeeseen, sen jälkeen jaksoi taas jatkaa nousua. Ja sanonpa vaan, että kyllä kannatti jaksaa jatkaa sitä nousua, nimittäin näkymä kallion korkeimmalta huipulta oli huikea! Istuimme kalliolle (jonka nimi on Katajavuori) ihmettelemään maiseman kauneutta ja nauttimaan yhdet siiderit. Huokailutti - niin upea paikka! Kyllä meillä vaan on upea maa ja luonto!

Lähestytään rantaa.

Puro sanoi puli puli.

Kapialahti.

Juurakkoista on.

Kahvia, kiitos. Raakasuklaatakin nautiskeltiin. Taas jaksaa jatkaa nousua.

Perillä Katajavuorella!

Katajavuori.

Silmä lepää.

Tanskalainen (?) pariskuntakin oli saapunut nauttimaan Repoveden jyrkänteistä ja kimmeltävistä vesistä.

Koli? Ei vaan Repovesi ja Katajavuori.


Aah.

Aikamme huokailtuamme lähdimme laskeutumaan takaisin reitille ja löysimme edestämme ne paljon puhutut jyrkät ja pitkät portaat ja kyllä, olin todellakin tyytyväinen, että sain lähteä kulkemaan niitä alaspäin! Muutama ihminen tuli rappusissa meitä vastaan iso rinkka selässään, hikikarpalot otsallaan ja tuskainen ilme kasvoillaan eikä kateeksi käynyt. Alaspäin portaat olivat helpot kulkea, joskin tarkkana tietysti sai olla, ettei kompastu. Portaat olivat erinomaisessa kunnossa, kuten kaikki paikat Repovedellä tuntuivat olevan, eikä niitä kulkiessa tarvinnut varautua esim. pettävien tai puuttuvien lautojen varalta. Ilta-aurinko paisteli jo ja puiden lomasta siivilöityvä valo, joka heijastui jylhiin kallioihin, oli satumainen. Portaiden alapäässä matka jatkui pienen hetken rannan tuntumassa kulkevina pitkospuina, minkä jälkeen sukellettiin jälleen metsään. Aikamme metsässä tallustettuamme saavuimme sitten lenkin viimeiselle varsinaiselle levähdys- ja tulentekopaikalle eli Lapinsalmeen, joka sijaitsee ihan riippusillan kupeessa. Odotimme kohtaavamme Lapinsalmessa kunnon väen- ja telttojen paljouden, mutta yllättävän rauhallista ja tyhjää oli sielläkin ainakin vielä iltakuuden jälkeen, jolloin paikalle saavuimme. Mikä jottei sielläkin olisi ihan mukavasti tarvittaessa leiriytynyt, ainakin arki-iltana. Riippusillan ylitystä olin lievästi korkeanpaikankammoisena etukäteen hieman jännittänyt, mutta eihän se sitten käytännössä ollut paha rasti ollenkaan. Taisin olla jopa hieman pettynyt siihen, miten pliisu kokemus sillan ylitys oli... Kaunista siellä oli, mutta ei ehkä niin jylhää kuin olin odottanut. Sillan ylityksen jälkeen jalat painoivat jo melkoisesti ja haaveilin lähinnä perille pääsystä ja autoon istumisesta, minkä vuoksi se viimeinen kävelypätkä tuntui piiiiitkältä ja raskaalta. Kyllä oli parkkikselle päästyä voittajaolo -  jumankeuta, mää selvisin tästä urakasta!

Matkalla takaisin maan tasalle.

Tuolla ylhäällä sitä äsken oltiin.

Ne kuuluisat rappuset.

Mukavammat alaspäin kuljettuna.

Lapinsalmen kuuluisa riippusilta.


Netissä tiedetään kertoa, että kiertämämme Ketunlenkin pituus on n. 5 km ja että se on lenkki, joka on myös perheen pienemmille sopiva, mutta täytyy sanoa, että kyllä otti lenkki ainakin tällaisen vajaakuntoisen tätsyn voimille, vaikka kiersimme sen todella hitaaseen tahtiin (käytimme reitin kiertämiseen aikaa viitisen tuntia!) ja jatkuvasti huilaamaan, näkymistä nauttimaan ja evästämään pysähdellen. Sen verran nousuja, laskuja ja rappusia reitille sisältyi, että jokainen kilometri tuntui tietysti paljon pidemmältä kuin jos sen olisi kulkenut tasaisella maalla (tämä netissä toki mainittiinkin) ja tarkkana sai olla, ettei kompastellut puiden juuriin tai rappusiin. Lenkistä oli olemassa myös sellainen vaihtoehtoinen versio, jossa korkeimmalle kalliorinteelle kapuaminen jätetään väliin ja tuo rinne kierretään kulkemalla rannan tuntumassa kiertävää polkua, ja luulen useimpien lapsiperheiden käyttävän tätä reittiä ja itsekin sitä käyttäisin, jos olisin liikkeellä pienten lasten kanssa. Kaiken kaikkiaan Ketunlenkki oli mielestäni hieno lenkki päiväseltään kierrettäväksi ja sen kiertää huonokuntoisempikin, kunhan jalat ja polvet sekä tasapaino ovat kunnossa ja kunhan malttaa pitää tarpeeksi eväs- ja lepotaukoja.

Lapinsalmen parkkipaikalta ajelimme takaisin Orilammen majan ja lomakeskuksen leirintäalueelle ja kiittelimme itseämme päätöksestämme viettää siellä vielä toinenkin yö, radan aiheuttamasta metelistä huolimatta, sillä mukavaa oli palata patikoimasta, kun oli leiri valmiiksi pystyssä eikä tarvinnut kuin kömpiä suihkuun (joka tuntui tuon lenkin jälkeen tietynasteisesta kämäisyydestään huolimatta i-ha-nal-ta!) ja ryhtyä sen jälkeen grillaamaan ja perunoita keittämään. Elokuussa illat vaan pimenevät jo hämmentävän varhain ja niinhän siinä kävi, että perunoiden kypsyysastetta tarkisteltiin ja syöminen hoidettiin taskulampun valossa... Tässä ei ole meille mitään ihmeellistä kyllä, olemme aina olleet reissaajina enemmän ilta- kuin aamuihmisiä ja hämärässä on tullut kokkailtua ja telttaa pystytettyä kerran jos toisenkin. Askeettinen "käristettyä makkaraa ja oliiviöljyssä pyöräytettyjä oman maan uusia perunoita" -ateriamme maistui päivän uurastuksen jälkeen ja punaviinin kera nautittuna ihmeellisen hyvältä. Ruoan jälkeen uni painoi jo siinä määrin silmiä, että kömmimme suosiolla telttaan unille. Nukuin koko seuraavan yön todella sikeästi, havahduin vain muutaman kerran ihan pieneksi hetkeksi ohi kulkevien junien ääniin ja vaivuin sitten taas takaisin uneen. Bilettävät vaununaapurimmekin olivat päivän aikana poistuneet paikalta, joten heistäkään ei ollut häiriöksi.

Pimeetä touhua.


Ongelmani kun on pitkään ollut huono rasituksen sieto ja heikko rasituksesta palautuminen, niin pieni pelko persiissäni odottelin, millainen Ketunlenkin kiertämistä seuraavan päivän kuntoni olisi ja pitäisikö lähteä suorinta tietä takaisin kotiin vai onnistuisiko reissun venyttäminen vielä yhdellä päivällä ja yöllä - haaveissamme oli viettää vielä toinenkin päivä Repovedellä patikoiden. Herätessäni olo oli ihan ok ja mietin, että katsotaan, millaiseksi se menee kahvin keittelyn ja aamupalan syömisen aikana ja tehdään päivän suunnitelmat sitten sen hetkisen kunnon pohjalta. Ilo oli melkoinen, kun huomasin, että olohan on aamupalan ja aamutoimien jälkeenkin ihan hyvä! Mun rasituksesta palautumiskykyni on parantunut ihan huikean paljon tämän kesän ja uusien lääkitysteni myötä, vielä keväällä olisin ollut tuollaisen edellispäivän kaltaisen päivän päälle aivan raato, jos tuollaisesta päivästä olisin edes selvinnyt. Kun vielä teltan kokoamisen ja aamupesujen jälkeenkin olo oli ihan siedettävä (pientä tuskanhikeä pukkasi, mutta tilanne ei ollut mitenkään hälyyttävä), niin teimme päätöksen ajella Saarijärven parkkipaikalle ja lähteä sieltä kävelemään joku hyvältä tuntuvan mittainen lenkki. Illalla ajeltaisiin sitten vielä jonnekin leirintäalueelle yhdeksi yöksi ennen perjantaista kotiinpaluuta.

Saarijärven parkkialue sijaitsi rauhallisen hiekkatien päässä ja portista sisäänmenon jälkeenkin merkityt reitit jatkuivat jonkin matkaa hiekkatienä ennen kuin siirryttiin metsäpoluille. Alkuperäisenä ideanamme oli lähteä kiertämään vajaan viiden kilometrin mittainen Korpinkierros, joka sekin on päiväretkikohteeksi sopiva rengasreitti, mutta Korpinkierrokselle päästyään on ensin käveltävä 2-3 kilometrin matka tuota hiekkatietä ja sama tienpätkä kuljetaan tietysti myös parkkialueelle palattaessa, mikä tarkoittanee sitä, että koko reissun mitaksi tulee helposti kymmenisen kilometriä. Totesimme heti kättelyssä, että ei tule moinen reissu tänään onnistumaan, ja suunnittelimme päivän retken niin, että hiekkatieosuuden lisäksi kävisimme ainoastaan kapuamassa Olhavanvuorella, siinä olisi tarpeeksi tavoitetta. Sen verran painoi edellispäivä jaloissa ja kropassa, että eka tauko päätettiin pitää jo heti siinä hiekkatien varrella sijaitsevalla Sukeltajaniemen taukopaikalla. Paikalla oli yksi teltta sekä suomalais-australialainen pariskunta, joka lämmitti karjalanpiirakoitaan nuotiolla. Liityimme seuraan makkaroinemme ja jutustelimme niitä näitä makkaroiden paistumista odotellessa. Australialaismies oli haltioissaan suomalaisen luonnon kauneudesta ja tarjolla olevista luonnonantimista ja sanoi pitävänsä meitä suomalaisia onnekkaina. Näinhän se on, onnekkaita olemme. Makkarat vatsoissamme jatkoimme sitten hiekkatien taivaltamista, kunnes näimme Olhavanvuoren viitan osoittavan kohti metsään menevää kapeaa polkua. Polku oli kapea, kiemurteleva, juurakkoinen ja paikoin kallioinenkin ja lähti heti nousemaan ylöspäin, ei tosin mitenkään kovin jyrkästi. Sää oli lämmin ja pilvipoutainen, auringon kurkistellessa ajoittain pilvien lomasta, eikä mennyt aikaakaan kun tunsin hikinorojen valuvan pitkin kasvojani. Välillä piti pysähtyä tasaamaan oloa ja hengitystä ja ravitsemaan itseään mustikoilla, joita oli ihan valtavasti ja jotka olivat ISOJA! Aikamme taivallettuamme ja reisilihaksiamme rasitettuamme maaperä alkoi muuttua kivisemmäksi ja huomasimme saapuneemme kalliotasanteelle. Edessämme avautui hieno näkymä pudotuksineen, mutta ei nyt niin hieno, että olisin uskonut saapuneemme vielä Olhavanvuoren huipulle. Päätimme kuitenkin kaivaa kahvit ja viimeiset muffinssimme repusta siinä kohtaa ja pitää kahvittelu- ja varpaidenvirvoittelutauon. Tauon jälkeen jatkoimme kulkuamme merkittyä reittiä pitkin ja mitä pidemmälle etenimme, sen komeammiksi näkymät muuttuivat. Pian tulimme kohtaan, jossa allamme laskeutui pystysuora kallioseinä, jonka rinteillä kasvoi käppyräisiä mäntyjä ja jonka alla avautui lähes mustavetisenä näyttäytyvä lampi - Olhavanlampi. Näkymä oli kerrassaan vaikuttava. Se oli täysin erilainen kuin edellispäiväinen, "kolimainen" järvimaisema, tummempi ja mystisempi. Vuodatettujen hikipisaroiden arvoinen? Varmasti.

Chillailua Olhavanvuorella.

Olhavanvuori.

Olhavanlampi.

Upeita käkkyräisiä mäntyjä.

Yhteen kasvaneet.

Click!


Pian tuon näkymän ohitettuamme polku kääntyikin jyrkkään laskuun ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo takaisin maan tasalla. Fiilis oli vähän hämmentynyt: oliko tuo nyt siis Olhavanvuori? Mikäs muukaan? Entä eikös siellä jossain pitänyt olla tulipaikkakin, jos vaikka grillailu olisi sattunut kiinnostamaan? Tuli- ja leiriytymispaikka huusseineen ja kaivoineen löytyi sitten tuon pystysuoran kallioseinämän, jonka päällä olimme hetkeä aiemmin seisseet, juurelta, ylhäältä käsin ihailemamme lammen rannasta. Teimme tulet ja söimme toiset makkaramme sekä purkilliset ananasta makkaroiden valmistumista odotellessa. Nuotiopaikalla oli lisäksemme jokunen ihminen, kallioreitillä olimme tavanneet tätä ennen koko aikana kaikkiaan kolme ihmistä. Rauhallista siis oli. Olhava on myös Suomen tunnetuimpia ja suosituimpia kalliokiipeilypaikkoja ja kovasti odotin näkeväni ihmisiä kiipeämässä, mutta sillä hetkellä kun me paikalle satuimme ei paikalla tainnut olla muita kiipeilijöitä kuin eräs mies ilmeisesti suunnittelemassa tulevaa kiipeilyreittiään.

Olhavanlammen rannalla.


Tyhjennettyämme eväsreppumme sävelet alkoivat olla aika selvät: suorittaisimme seuraavaksi hiekkatiemarssin kohti Saarijärven parkkipaikkaa ja hyppäisimme autoomme, jolla kurvaisimme jollekin leirintäalueelle suihkuun ja ruoanlaittoon. Aurinko porotteli siniseltä taivaalta ja voin kertoa, että marssi oli melkoisen ryydyttävä kokemus. Vaan niin vaan siitäkin selvittiin ja autolle saapui kaksi hikistä, onnellista ja helvetin väsynyttä tyyppiä. Aah sitä tunnetta kun sai kiskoa lenkkarit ja sukat pois jalasta ja nostaa jalat hetkeksi ylös!

Ohi on!

Kotimatkalla ansaittu mehujätski jonkun pikkukylän kyläkaupasta.


Vaan minne suuntaisimme seuraavaksi yöksi? Meillä olisi ollut asioita Vääksyssä seuraavana päivänä, joten katselimme netistä leirintäalueita väliltä Repovesi-Vääksy ja bongasimme Heinolasta auki olevan leirintäalueen - sinne, siis! Pieniä metsäteitä kohti Heinolaa körötellessämme onnistumisen huuma alkoi kuitenkin vaihtua ihan jäätävään väsymykseen, joka veti silmiä väkisin kiinni, ja kun lopulta saavuimme Heinolan leirintäalueen porteille, niin jotenkin se teltan pystyttäminen ja leirintäaluesuihku ei kuulostanutkaan enää yhtään niin houkuttelevalta ajatukselta... Varsinkaan kun se leirintäaluekin näytti vielä sijaitsevan siinä moottoritien kainalossa, että ei millään ihan maailman viihtyisimmällä ja rauhallisimmalla paikalla. Tuumailille asioita Ärrä-kahvin verran ja totesimme, että hitot, eiköhän ajella samoilla lämpimillä suoraan kotiin omaan sänkyyn nukkumaan ja käydään siellä Vääksyssäkin sitten toisen kerran. Ja niin me ajaa posotimme suoraan kotiin, otimme pikasuihkut ja nautimme vakkarikebabpaikasta kotimatkalla mukaan poimimamme kebabit sängyssä hömppäleffaa katsellen ennen kuin vaivuimme uneen - meikäläinen jo siinä leffan puolivälissä. Kissatkin olivat kovasti iloisia, kun tulimmekin suunniteltua aiemmin kotiin.

Seuraavana aamuna todella tiesin olleeni reissussa ja patikoimassa parina peräkkäisenä päivänä ja reissun rasituksista palautuminen otti aikaa useita päiviä, jopa viikon verran - mutta se oli sen arvoista. Hieno paikka tuo Repovesi ja hieno reissu, ja se vasta hienoa onkin, että mä olen jo näin hyvässä kunnossa! Kunpa tämä hyvä kehitys ja toipuminen tästä vielä jatkuisi, sillä "kun elää, kai elääkin vois"! Myös sisäinen eräjormattareni on nyt herännyt ja haaveilen jo seuraavista metsäytymisreissuista - syksyinen Torronsuo voisi olla aika upea ja mikä jottei Evollakin voisi pistäytyä jonain kauniina syksyisenä viikonloppuna.