torstai 14. joulukuuta 2017

Oops I did it again

Niinhän siinä sitten taas kävi, että kun syksyn ja alkutalven ajan yritin vajavaisilla voimavaroillani keskittyä samanaikaisesti liian moneen mielestäni tärkeään asiaan, osaamatta rajata ja priorisoida tarpeeksi, niin lopulta kroppani päätti tehdä priorisoinnit ja rajaukset mun puolestani. Enää ei tarvitse miettiä, satsaako työhön, opintoihin, valelääkärihommiin, ihmissuhteisiin, kodin laittoon, harrastuksiin ja mihin kaikkeen - mistään näistä on turha unelmoida, jos en lähde ensin satsaamaan terveyteen, joka on tässä hässäkässä ottanut taas takapakkia.

Kyllähän mä sen jollain tasolla tiesin, ettei siitä mitään hyvää seuraa, kun lautaselle eksyy väsymyksen ja kiireen takia yhä useammin se gluteeniton pakastepizza ja kun yritän samanaikaisesti selvitä toisen kaupungin sairaalassa tapahtuvasta tutkimusrumbasta ja opiskella ja stressata työkokeilupaikan hakemisesta toimeentulon menetyksen pelossa, mutta olinpa jälleen tarpeeksi dorka tehdäkseni niin. Ei ollut uupumuksen ja kuumeilun paluun jälkeen mikään yllätys, kun labratulokset paljastivat kohonneet tulehdusarvot ja raudanpuutoksen. Nyt on sitten taas lupa ja velvollisuus keskittyä ensisijaisesti itseni hoitamiseen. Ruokavalioremonttia, rautatankkausta ja stressinhoitoa pukkaa.

Onneksi nyt jo tiedän, mikä mun vointiani huonontaa ja millä saan sitä vastaavasti kohennettua. Nyt se on todistettu, että mun elimistöni ei tosiaankaan siedä ainakaan viljoja, lehmänmaitoa ja isompia määriä sokeria, ehkä ei palkokasvejakaan. Oli ihan silkkaa tuuria, että koskaan tulin edes niin sanottua paleoruokavaliota, jolla näistä ruoka-aineista luovutaan, kokeilleeksikaan - olin sairastanut jo pitkään saamatta lääkäreiltä apua uupumukseeni ja kuumeiluuni, kun törmäsin jossain päin nettiä kertomuksiin paleoruokavaliosta monenlaisten tulehdussairauksien rauhoittajana, ja päätin tuota ruokavaliota epätoivoissani kokeilla. Onneksi kokeilin: puolessa vuodessa sain tulehdusarvojani normalisoitua ja pääsin eroon kestokuumeilustani sekä piristyin ihan huomattavasti. Jatkoin hyväksi toteamallani ruokavaliolla monta vuotta, ei tullut mieleenikään riskeerata parantunutta vointiani syömällä jotain tyhmää ja itselleni sopimatonta. Jossain vaiheessa keksin sitten kuitenkin kokeilla, josko elimistöni jo sietäisi pieniä määriä gluteenittomia viljoja, ja tuntuihan se niitä sietävän, oloni ei tuntunut niistä huononevan. Seuraavaksi rupesin lepsuilemaan sokerin suhteen, ja pian huomasin syöväni myös gluteenitonta pakastepizzaa tavallisella lehmänmaidosta tehdyllä juustolla. Tämäkään ei heti tuntunut voinnissa. Ilmeisesti alamäkiluisu oli sen verran hidasta, että sitä ei ollut helppo havaita, ja pistin lisääntyneen väsymyksen stressin ja liian tekemisen piikkiin. Siinä vaiheessa kun ekat kuumeilupäivät palasivat, niin peli alkoi olla aika selvä, ja labratulokset sen vahvistivat: ruokavaliolepsuilu kostautuu. Mä en kertakaikkiaan voi syödä viljoja ja lehmänmaitoa, jos mä haluan voida paremmin ja pystyä tekemään asioita. Nämä ruoka-aineet tulehduttavat mun elimistöni ja aiheuttavat mulle ravinneainepuutoksia.

Näin ollen ruokavalion fiksaaminen takaisin kuntoon nousee nyt meikäläisen prioriteettilistalla seuraavien kuukausien ajaksi kaikkein korkeimmille sijoille. Jopa mun lääkärini, joka ei peruslääkäreiden tapaan ymmärrä ruokavaliohoidoista juuri mtään, on sitä mieltä, että mun on paras palata takaisin paleoruokavaliolle, kun se näyttää mulla niin hyvin toimivan. Toipumistani saatetaan vauhdittaa myös suonensisäisellä rautahoidolla - tästä mahdollisuudesta käydään lääkärin kanssa ensi viikolla labratulosten valmistuttua puhelinkeskustelua. Jätän tässä jäähyväisiä ihanille uunipuuroille, kaurakermalla ryyditetyille sienikeitoille, ikaffe-kauramaidon täyteläistämille kahvikupillisille ja Dr. Oetkerin gluteenittomille mozzarellapizzoille, käytellen avattuja purkkeja ja pakastettuja ruoka-annoksia pois jääkaapista ja pakastimesta. Hyvästelen helpon elämän ja opettelen taas innostumaan ruoasta ja ruoanlaitosta - sillä paleota noudattaessa on parasta oppia viihtymään keittiössä, koska siellä saa totisesti viettää paljon aikaa! Kolme ateriaa päivässä on pakko taikoa ja ne on taiottava enemmän tai vähemmän itse, alusta asti. Onneksi useimpia ruokia voi tehdä aina kerralla isomman satsin. Homma lähtee kyllä rullaamaan, kunhan jaksaa etukäteen suunnitella syömisiään ja ottaa kerran viikossa tapahtuvan kauppareissun, jolla hankitaan noin viikon ruokatarpeet, takaisin ohjelmaan. 

I can do it! 

Tuumasta toimeen: tänään kokkaillaan marjasmoothieta, mausteista naudanlihawokkia, pekoni-kurpitsakeittoa sekä polentalla kuorrutettua kurkumakanaa ja bataattiranskalaisia. Ei kuulosta yhtään hullummalta? Paleoruoka on hyvää!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Syksyn vaihtuessa talveen

Nappasin kameran kainaloon päivänä ennen ensilumen satamista (24.10.2017)  ja kävin tallentamassa luonnon viimeisiä väripilkkuja ja auringon säteitä.





Marraskuu saapui tuoden mukanaan riitteisen järven.





Kaunista, seesteistä, rauhoittavaa.

Sen jälkeen onkin sitten ollut vähän jotain muuta.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Retki Retulansaareen

Tässä tulee pieni pala kesää keskelle marraskuun harmautta ja pimeyttä. Löysin koneeltani kuvia elokuun alun retkeltä Retulansaareen ja muistin, että olen unohtanut postata tästä aiheesta. Nytpä korjaan asian.

Törmäsin ensimmäistä kertaa Retulansaareen A.W. Yrjänän juontamassa Ukonvaaja-dokkarissa ja kuvissa näkynyt kulttuurimaisema sekä muinaislöydökset kuppikivineen ja hautaröykkiöineen alkoivat heti kiinnostamaan sen verran, että huikkasin miehelle, että tuolla lähdetään ensi kesänä käymään. Ei menty vielä sinä kesänä, mutta sitä seuraavana kyllä. Keitimme kahvit termariin, otimme allemme wanhan auton, poikkesimme Hattulan S-Marketista sitruunamuffinssit ja hurautimme kohti Hattulan Tyrvännön Retulaa. Retulansaareen kuljetaan Vanajaveden ylittävän sillan kautta, minkä jälkeen tie muuttuu kunnon vanhan ajan hiekkatieksi, jota reunustavat laitumet ja vanha kulttuurimaisema muinaismuistoalueineen.

Saapuminen saareen oli vähän hämmentävä: maisemat olivat mahtavat ja kylämiljöö vaikutti kerrassaan viehättävältä, mutta missä olivat viitoitukset, parkkipaikat ja ihmiset? Oliko täällä joku museo ja mitä kautta kuljettaisiin kuppikiville? Aikamme ympäri saarta palloiltuamme parkkeerasimme hoppamme tien varteen lähelle kylää ja nautimme neuvoa-antavat kahvit ja muffinssit, minkä jälkeen lähdimme tallaamaan kohti kylänraittia. Löysimme rakennuksen, jonka arvelimme olevan yksi Retulansaaren kartanosta, Ylikartano. Jostain olin lukenut, että Ylikartanossa järjestettäisiin ajoittain yleisötilaisuuksiakin ja että sen yhteydessä toimisi myös museo, mutta ainakin nyt kartano vaikutti ihan hiljaiselta eikä museon viittaakaan näkynyt. Juuri kun kaipailimme jotakuta, jolta kysellä alueen asioista, meitä lähti lähestymään kartanon pihan poikki paikallisen oloinen mieshenkilö. Henkilö paljastui Ylikartanon nykyiseksi omistajaksi. Saimme tietää, että Ylikartano toimii nykyään hänen yksityisasuntonaan ja että museokin löytyy kartanon pihapiiristä, mutta se on ilmeisesti auki vain tilauksesta; samoin muinaismuistopaikoille kuten kuppikiville pääsy on rajoitettua, me emme sinne pääsisi, ja sitä paitsi "nehän ovat vaan sellaisia koloja kivissä". Vierailu Retulansaaressa tarkoittaa satunnaisen turistin kannalta käytännössä lähinnä siis viehättävää maalais- ja kulttuurimaisemaa kylän raitteineen. Jos oikein ymmärsin, niin esimerkiksi joidenkin yhdistysten on mahdollista päästä käymään myös museossa ja kuppikivillä varaamalla aika ja opastus etukäteen.

Niinpä retkemme jäi aika lyhyeksi ja tyydyimme vain fiilistelemään hetken kaunista kesäpäivää kauniissa maisemissa hiekkateitä pitkin tallaten ja tallentaen muutaman kehnolaatuisen ruudun myös kameran kennolle:

Ylikartano.

Museo.

Kylänraitin varrella.

Kylänraitti.

Kylänraitti toisesta suunnasta.

Kunnon vanhan ajan hiekkatie ja hevosia laiduntamassa.

Muinaisjäännöksiä ei päässyt katsomaan.

Perinnemaisemaa.

Kesä!

Sillalla, joka vie Retulansaareen ja sieltä pois.
Sellainen oli Retulansaaren retkemme. Jos sattuu ajelemaan Hattulan Tyrvännön lähistöllä, niin kannattaa ehdottomasti ajaa mutka Retulansaaren kautta nauttimassa pala entisajan kauneutta ja historiaa, mutta varta vasten jostain kauempaa en pelkästään Retulansaareen ehkä ajamaan lähtisi. Ellei tarkoitus sitten ole mennä saareen vaikkapa mökkeilemään, mökkejäkin alueella näkyy vuokrattavan

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Karita Aaltonen: Uskalla parantua



Kun kuulin, että Karita Aaltoselta on tulossa kirja, jossa hän jakaa pahimmanlaatuisesta mahdollisesta aivokasvaimesta selviytymisen tarinansa, niin tein kirjasta saman tien hankintaehdotuksen kirjastoon ja laitoin kirjan varaukseen. Näin ollen sain kirjan käsiini ja lukuuni ihan tuoreeltaan, kun se ilmestyi nyt syksyllä. Ahmaisin kirjan läpi yhden illan ja aamun aikana.

Karitan sairastama syöpä on glioblastooma, joka johtaa useimmiten kuolemaan vuoden sisällä taudin toteamisesta. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Karita on tänä päivänä, noin viisi ja puoli vuotta diagnoosinsa jälkeen, kuitenkin elämänsä voimissa - hän opettaa joogaa, järjestää retriittejä, tekee erilaisia juontokeikkoja, luennoi paranemisesta, huolehtii perheestään ja elää täyttä, itsensä näköistä elämää. Siitä, miten hän tässä onnistui, hän kirjoittaa tässä kirjassaan, jonka nimi on Uskalla parantua - uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta.

Karitan paranemisen polku alkoi lääketieteen tarjoamista hoidoista: hän kävi läpi kaksi aivoleikkausta (sillä aivokasvain uusiutui pian ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja muuttui matkan varrella gradus 3:n luokasta kaikkein pahimmanlaatuiseksi, gradus 4:n aivosyöväksi), sädehoidon ja pitkät sytostaattikuurit. Hänen kiitollisuutensa ja luottamuksensa lääketiedettä ja sairaalan hoitohenkilökuntaa kohtaan on suuri ja hän korostaa, että ilman hänet kahdesti leikannutta kirurgia ja mahtavia syöpälääkäreitä hän ei olisi täällä kertomassa tarinaansa. Lääkäriltään hän sai myös neuvoista parhaan: lääkäri kehotti Karitaa olemaan koskaan googlaamatta diagnoosiaan. Ottaen huomioon, miten rankka ja huonoennusteinen diagnoosi on kyseessä, niin neuvo on ollut varmasti järkevä. Karita ei googlannut vaan teki heti alkuun päätöksen keskittyä toivon ruokkimiseen, epätoivolle antautumisen sijaan. Hänen fokukseensa nousi sairauden sijaan elämä ja paraneminen. Paraneminen jatkui lääketieteen tarjoamien hoitojen jälkeen ja osin jo niiden kanssa rinnakkain täydentäviä hoitomuotoja hyödyntäen.

Paraneminen tarkoittaa Karita Aaltoselle ennen kaikkea kehon oman viisauden kunnioittamista ja kehon itseään parantamisen kyvyn tukemista kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin, kokonaisvaltaisesti. Paranemisen avaimet Karita löysi elimistön ja mielen tukemisesta itselleen sopivalla ruokavaliolla, meditaatiolla, joogalla, mielikuvaharjoituksilla, erilaisilla täydentävien hoitojen tarjoamilla kehoterapioilla sekä omien arvojensa mukaisen elämän elämisellä. Karita korostaa, että sekä lääketieteellä että täydentävillä hoidoilla on ollut ratkaisevan tärkeä rooli hänen paranemisessaan, ja hänen missionsa onkin työskennellä nämä kaksi näkökulmaa yhdistävän ajattelun puolesta. Maailmallahan, esimerkiksi Saksassa, lääketieteen ja täydentävien hoitojen rinnakkaiselo on jo arkipäivää, mutta Suomessa tässä asiassa tullaan pahasti jälkijunassa - jopa siinä määrin, että täydentävien hoitojen käyttäminen tuomitaan lääketieteen toimesta niin rankasti, että ihmiset eivät uskalla lääkärin vastaanotolle tullessaan kertoa saamistaan täydentävistä hoidoista edes silloin, kun ovat saaneet niistä merkittävää apua.

"Mä en tiedä mitä sä teet mutta jatka sitä mitä sä teet", sanoi Karitan syöpälääkäri Karitalle tämän tullessa hyvävointisen ja energisen oloisena, joogamatto kainalossaan syöpäkontrolliin puhtaiden pään magneettikuviensa tuloksia kuulemaan. Sitä tarina ei kerro, että käytiinkö Karitan itsehoitomenetelmistä lääkärin vastaanotolla sen enempää keskustelua. Kuitenkin, jos ja kun ihminen paranee syövästä, jonka toipumisprosentiksi lääketiede lupaa nollan, niin luulisi lääketiedettäkin kiinnostavan ne keinot, joilla ihminen on noussut toivotonta ennustetta vastaan! Toivon todella, että mahdollisimman moni lääkäri ja terveydenhuollon ammattilainen lukee Karitan kirjan ja herää näkemään sen potentiaalin, joka funktionaalisella lääketieteellä ja täydentävillä hoidoilla kroonisten sairauksien hoidossa on. Lääketiedettä ja täydentäviä hoitoja ei tarvitse nähdä uhkana toisilleen, niillä on omat tonttinsa (lääketiede hoitaa sairauksia, täydentävät hoidot taas auttavat elimistöä saavuttamaan takaisin sisäisen tasapainonsa) ja ne voivat työskennellä rinnakkain ja sovussa. Karitan paranemisprosessi on tästä ajattelu- ja toimintatapojen hedelmällisestä rinnakkaiselosta loistava esimerkki.
Sen lisäksi, että kirjaa voi lämpimästi suositella lääketieteen edustajille, niin se on erityisen tärkeää luettavaa jokaiselle vakavan sairauden kanssa elävälle ja sellaisesta toipuvalle. Kirjassa muistutetaan siitä, että itse paraneminen on loppujen lopuksi jokaisen potilaan omalla vastuulla ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Lääketiede hoitaa oman tonttinsa, minkä jälkeen, tai oikeastaan jo samanaikaisesti, alkaa potilaan oma työ kehonsa takaisin tasapainoon saattamisen hyväksi. Karita on kirjoittanut muille potilaille sellaisen ihanan toivon, tsempin ja käytännön ohjeiden täyttämän paranemiskirjan, jollaisen hän olisi itse halunnut lukea kotiutuessaan sairaalasta ja lähtiessään etsimään omaa tietään kohti toipumista ja terveyttä.

Mulle itselleni tällaisena "veteraanipotilaana" kirja ei sinällään tuonut juurikaan uutta tietoa erilaisista hoitomuodoista, mutta luin kirjaa ennen kaikkea inspiroivana ja toivoa antavana paranemistarinana sekä tärkeänä puheenvuorona lääketieteen ja täydentävien hoitojen ystävällishenkisen rinnakkaiselon puolesta. Mua Karitan tekstin lukeminen muistutti myös taas siitä tärkeästä ajatuksesta, että se kasvaa, mihin keskittyy - jos haluan parantua, on mun keskityttävä paranemiseen, ei sairauteen. Tämä on niin totta. Toisaalta, kyllä paraneminen ainakin mun kohdallani, diagnoosin ollessa epäselvä, edellyttää myös sairauteen keskittymistä, siinä mielessä että ilman diagnoosia en voi saada sairauteeni toimivaa hoitoa - mun on ollut pakko, toisin kuin Karitan, jonka diagnoosi oli varma, googlata jatkuvasti potentiaalisia diagnoosejani ja samalla myös kohdata toivottoman kuuloisia sairauskertomuksia, jos meinaan saada lääketieteeltä apua. Silti, riippumatta siitä, mikä diagnoosini on, niin voin tehdä paljon paranemiseni eteen - diagnoosittomanakin voin tukea elimistöni omia paranemismekanismeja toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Lämmin kiitos Karita voimaa ja toivoa antavan kirjasi kirjoittamisesta, tarinasi jakamisesta ja kaikesta siitä hyvästä työstä, mitä teet auttaaksesi "heimolaisiasi". Olen ikionnellinen, että sain kirjasi luettavakseni.   

lauantai 28. lokakuuta 2017

Elämänohjeita kolme vuotta nuoremmalle itselleni


Henriikka antoi blogissaan ohjeita kolme vuotta nuoremmalle itselleen, ja jäin miettimään, miten itse neuvoisin kolmen vuoden takaista minääni. Sanoisin entiselle minälleni ainakin näin:

Ota ne kissanpennut. Ne ovat just niin mahtavia tyyppejä miltä vaikuttavatkin. 

Kyllä siitä kaaoksesta vielä koti muovautuu. Rauhassa vaan, asia ja osa kerrallaan.

Usko jo, että koululääketiede ei kroonisia sairauksia tajua tai osaa hoitaa siten kuin niitä pitäisi hoitaa. Kuuntele kroppaasi ja intuitiotasi ja kulje suuntaan, johon se ohjaa. Ota itse vastuu terveydestäsi ja hoidoistasi, se on parasta mitä voit tehdä itseäsi auttaaksesi. 

Tutustu uuteen kotikaupunkiisi, ota selvää mitä siellä tapahtuu ja mene juttuihin mukaan.

Osta se uusi kamerarunko. Olet sen ansainnut. Kamerakävelyt ovat henkireikäsi, älä luovu niistä.

Vietä enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, aikaa on rajallisesti.

Hommaa kevytuntuvatakki. Se on vähän ruma, mutta hyvä ja helppokäyttöinen. Saat sanoa heipat ainaiselle mustan villakangastakin tarrarullaamiselle.

Pysy paleoruokavaliolla.

Keskity nyt sairautesi hoitamiseen, tulevaisuuden suunnitelmien tekemisestä ehdit stressata myöhemminkin. 

Hommaa talvivalkosipulin siemeniä, talvivalkosipuli pesee normivalkosipulin sata-nolla. 

Ole kriittinen, mutta tee se rakentavasti ja ystävällisesti. 

Elä nyt, älä odota siihen asti että paranet. On aina mahdollista, että huomenna on huonommin.

Pidä enemmän hauskaa, naura, fiilistele, hassuttele.

Luota siihen, että asioilla on tapana järjestyä. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Saako vaikeistakin asioista puhua?

Nykyään näyttää olevan pinnalla sellainen "voidaksesi paremmin, siivoa negatiiviset, energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi" -tyyppinen ajattelu. Enpä oikein tiedä, mitä tällaisesta ajatella - itselläni on vähän kaksijakoinen suhtautuminen tähän ajatukseen. Kyllä, jatkuvasti negistelevien ihmisten seurassa oleminen on väsyttävää ja tuntuu usein ottavan enemmän kuin antavan ja itsekin olen siivonnut esimerkiksi somefiideistäni näkymättömiin sellaisia puolituttuja ihmisiä, joilla ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa mistään. Samalla mietin kuitenkin, että kuinka yleisesti tämä energiasyöppöjen elämästään siivoaminen tarkoittaa sitä, että eroon halutaan ihmisistä, joilla on elämässään vaikeaa ja joiden juttujen kuunteleminen siksi tuntuu vähän hankalalta ja ahdistavalta? Esimerkiksi masentuneen ihmisen seurassa oleminen voi olla tosi raskasta, mutta masentuneen ongelmineen yksin jättäminen oman itsensä suojelemiseksi ei ole mikään oikea ratkaisu. Kuinka moni niin kuitenkin tekee ja olenko itsekin joskus tehnyt niin? Ja olenko mä itse ihminen, jonka läsnäolo ja jutut koetaan lähinnä kuormittavina?

Usein mietin, että onko mulla oikeus sosiaalisiin suhteisiin ja äänen antamiselle ajatuksilleni ja kokemuksilleni, jos ja kun mun elämäni on jo pitkään pyörinyt enemmän tai vähemmän sellaisten sairastamiseen liittyvien asioiden ympärillä, joista terveet ihmiset eivät välttämättä halua omien kiireidensä keskellä kuulla ja joita he eivät ymmärrä? Pitäisikö mun tyytyä avaamaan suuni näistä asioista vain omien vertaisteni seurassa ja olla terveiden ihmisten seurassa jotain muuta, pelkkää ulkokuorta ja kissavideoita, jotta heidän ei tarvitsisi rasittua ja ahdistua mun jutuistani? Ymmärrän kyllä, että kukaan ei jaksa kuunnella tyyppiä, jonka kaikki jutut ja koko elämä pyörii sairastamisen ja sen aiheuttaman ahdistuksen ympärillä, ja itse pyrinkin keskittymään jo ihan oman hyvinvointinikin takia mahdollisimman paljon ihan muihin, mukavampiin asioihin, mutta fakta on se, että sairauden kanssa eläminen ja hoidoista taisteleminen on tällä hetkellä yksi keskeinen osa mun elämääni enkä mä halua vaieta tästä asiasta, vaan tehdä näitä asoita ja kamppailuja muillekin ihmisille näkyväksi - miten mikään voisi koskaan muuttua, jos asioista ei olla tietosia? Puhun näistä asioista siis aika avoimesti, myös terveille ihmisille, mutta samanaikaisesti koen asiasta välillä vähän huonoa fiilistä ja tunnen itseni ihme nillittäjäksi ja negistelijäksi. En tiedä varmasti, miten muut ihmiset nämä juttuni kokevat, mutta sen olen huomannut, että usein niihin reagoidaan hiljaisuudella sellaistenkin läheisempien ihmisten osalta, joiden olisin uskonut ja toivonut asiaa jotenkin kommentoivan. Ja mitä pidempään tämä elämäntilanteeni tällaisena jatkuu, niin sitä hiljaisempaa tuntuu olevan. Eikä hiljaisuuteen jaksa pidemmän päälle huutaa. Tiedän monen kroonisesti sairaan vaienneen ja eristäytyneen, kun ei ole kokenut tulleensa asioineen ja kokemuksineen kuulluksi ja kunnioitetuksi. 

Saako ahdistavistakin asioista puhua leimaantumatta negatiiviseksi ihmiseksi?    

torstai 26. lokakuuta 2017

Kotona taas

Mä olen aina tykännyt lukea paljon kaikenlaista, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana mulla on sattuneista syistä ollut energiaa ja mahdollisuus lukea lähinnä vain lääketieteellistä kirjallisuutta. Olen kantanut selkä vääränä kotiin vanhoja lääkiksen kurssikirjoja lääkiksen kirjaston poistohyllystä ja viettänyt lukemattomia tunteja PubMediä selaillen sekä erilaisia podcasteja kuunnellen. Kun oma diagnoosi on epäselvä eikä oikeanlaista hoitoakaan siten saa, on aktivoiduttava itse ottamaan asioista selvää. Mun onneni on ollut, että tiedonhakutaitoni ja englannin kielen taitoni ovat hyvät, ja onni on ollut myös se, että mulla on tutkijan mieli sekä kyky hurahtaa lähes asiaan kuin asiaan - tahmean alun jälkeen lääketiede ja varsinkin funktionaalinen lääketiede on imaissut mut niin vahvasti syövereihinsä, että ajoittain olen alkanut haaveilla jopa jonkinlaisista funkkariopinnoista. Ihmisen elimistön toiminta on tosi monimutkainen ja kiehtova asia ja mä saan kovia kicksejä löytäessäni uusia johtolankoja ja alkaessani hahmottaa asioiden logiikoita ja yhteyksiä. En ole passiivinen lääketieteellisen tietämisen - tai tietämättömyyden - kohde, vaan pystyn itse vaikuttamaan omaan kohtalooni ja tilanteeseeni ottamalla asioista selvää ja hakemalla apua sieltä, mistä sitä on saatavilla.
  

Mutta vaikka tavallaan, älyllisessä mielessä, nautinkin kovasti medical detectiven leikkimisestä, niin tämä työ ei ole ollut kuitenkaan oma valintani enkä todellakaan olisi tässä tilanteessa, jos olisin saanut valita. Jos olisin saanut valita, niin en olisi sairastunut, ja vaikka olisinkin sairastunut, niin en olisi valinnut tällaista aktiivisen potilaan roolia, jos minulla olisi ollut mahdollisuus saada hyvää ja oikeanlaista hoitoa ilman omaa aktiivisuuttani ja asiaan liittyvää valtavaa vastuuta. Lääketieteellinen ajattelu, jonka tontilla jo aika tottuneesti ja osaavasti huseeraan, on mulle kuitenkin vierasta ja pakotettua aluetta, mieluiten olisin sittenkin jossain aivan muualla. En ole tätä kaipuutani muualle enää oikein edes tajunnut - ennen kuin satuin osumaan sen alan, jonka parissa puuhastelin ennen sairastumistani, kirjallisuuden äärelle. Bongasin netistä kiinnostavan terveyssosiologisen gradun, jota jäin lukemaan, ja se tunne, mikä mun sisälläni tuota gradua lukiessani levisi, oli niin kutkuttavan lämpöinen ja ihana - tuntui siltä, että olisin tullut takaisin kotiin. Tämä on ihan mua, huomasin ajattelevani. Jotain tällaista mun oli tarkoitus tehdä, ennen kuin sairaus varasti multa mun elämäni ja nakkasi lääketieteen kentälle hortoilemaan. Luonnontieteet eivät ole mun juttuni, vaikka nekin ovat pakon sanelemana alkaneet mua kiinnostaa; mun henkinen kotini on siellä, missä tutkitaan sitä maailmaa, missä lääketiedekin puuhasteluaan harrastaa.
 
 
Haaveilen edelleen ammatillisesta kuntoutuksesta ja osa-aikaisesta opiskelusta ja työstä, mutta vuosien sairastelun jälkeen ja nykyisen vajaakuntoisuuden takia on ollut melkoisen hankalaa hahmottaa, mihin suuntaan lähteä tässä asiassa kulkemaan. Luulen, että onnistuin juuri rajaamaan hieman vaihtoehtojani ja että mun on aika lähteä tunnustelemaan, miltä paluu omalle vanhalle tontille, jollekin sen kulmalle, tuntuisi. Ehkä en olekaan vielä valmis kuoppaamaan vanhoja haaveitani, vaikka aiemmin luulin, ettei musta ole niitä toteuttamaan. Haaveiden muoto on nyt vähän muuttunut, mutta ydin on edelleen sama. Ja mulla on nyt ihan uudenlaista kokemus- ja tietopohjaa tämän kymmenen vuoden mittaisen lääketieteen puolella suorittamani ekskursion jälkeen lähteä asioita miettimään.