sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Skogsterissa itätuulia haistelemassa

Kuva lainattu Hämeenlinnan kaupunginmuseon sivulta.

Mulla oli ollut kesästä asti mielessä käydä katsomassa Hämeenlinnan kaupunginmuseo Skogsterin Idästä tuulee -näyttely, mutta tiedättehän, miten näiden lähellä sijaitsevien näyttelyiden, joihin lähtemistä ei tarvitse erikseen juuri niiden läheisen sijainnin takia niin suunnitella, kanssa helposti käy - "onhan tässä vielä aikaa", "käyn katsomassa sitten kun ensi kerran tulee muutakin asiaa noille nurkille" ja niin edelleen. Loppuviikosta sitten heräsin siihen havaintoon, että totta tosiaan, näyttelyn vikaa viikkoa viedään eli nyt tarttis mennä jos meinaa! Eilen lauantaina sitten menimme emmekä enää meinanneet. Näyttely päättyi tänään. 

Tuon yllä olevan näyttelyn mainoksen nähneenä odotin näyttelyn keskittyvän ennen kaikkea Neuvostoliiton olemassaolon aikaiseen ajanjaksoon, mutta puolet näyttelystä käsittelikin tätä varhaisempaa ajanjaksoa, lähtien liikkeelle 1800-luvulta, jolloin Suomi oli Venäjän vallan alainen Suuriruhtinaskunta. Näyttely eteni kronologisesti niin, että ensin esiteltiin 1800-luvun Venäjän elämää sekä sitä, mitä tämä Venäjän vallan alaisena eläminen tarkoitti suomalaisten ja hämeenlinnalaisten kannalta (Hämeenlinnan kaupunginmuseossa kun oltiin), minkä jälkeen aiheen käsittelyssä edettiin itäistä uhkaa vastaan puolustautuvaan sodanaikaiseen Suomeen ja lopulta Neuvostoliiton naapurimaana tasapainoilevaan YYA-Suomeen. Peruskoulun historian tunneilta tutut vuosiluvut, keisarit, Bobrikovit ja Schaumannit heräsivät oppaan puheiden ja näyttelyvitriinien sisältöjen kautta eloon ja historiallisten faktojen kertomisen rinnalla näyttely kertoi tarinaa myös sen aikaisista elämäntavoista Venäjällä ja Suomessa. Vitriineistä löytyi 1800-luvun muotia, samovaareja, venäläisiä astiastoja, ortodoksisen kirkon vihkikruunuja, vanhoja venäläisiä valokuvia ja pääsiäiskortteja, sodanaikaisia suomalaisia postimerkkejä ja sanomalehtiä sekä lehtikuvia. Marjon blogista löytyy enemmän tarinoita ja kuvia tästä näyttelyn alkuosasta ja myös koko näyttelystä, kannattaa käydä kurkkaamassa. Itse en tullut napanneeksi kuin muutaman kuvan näyttelyn tästä osiosta.  



Sotavuosina syntyneiden vanhempien lapsena mulla on jonkinlaista kosketuspintaa myös siihen sodanaikaiseen ja hieman sen jälkeisen ajan Suomeen, mutta omat lapsuusmuistoni ovat ajalta, jolloin Venäjä oli jo Neuvostoliitto ja Suomi sen varjossa tasapainoileva Kekkoslovakia. Siksi riensin erityisen riemuissani tutustumaan näyttelytilan käytävään, joka kertoi tarinaa tuon ajan idästä ja itätuulien tuomisista Suomeen ja Hämeenlinnaan. Eipä sitä lapsena juuri tajunnut, millaista se Suomessa pelattava poliittinen peli tuohon aikaan oli. Kekkonen oli ainoa oikea pressa, aurinko paistoi, taivas oli sininen ja valkoinen ja kaikki oli hyvin. Leikin jonkun joskus ehkä Neukkulasta tuomilla maatuskoilla, katsoin iltaisin telkkarista tsekkoslovakialaista Myyrää ja DDR:n lahja Nukkumattia, josta en kyllä ihan kamalasti silloin tykännyt, sekä istuin tekokuitushortseissani isän keltaisen nappisilmä-Ladan kyydissä, kun ajettiin koko perheen voimin pitkin nimismiehenkiharaisia hiekkateitä isän työpaikan virkistyspaikkana Keski-Suomessa pitämälle leirintäalueelle telttailemaan. Oi niitä aikoja!

 

 
 
 

Skogsterin näyttelyn kiertäminen ei ollut ollenkaan pöllömpi tapa viettää lauantai-iltapäivää ja samalla kertaa sai historian kertaustunnin, uutta tietoa Hämeenlinnan historiasta sekä kunnon kasarinostalgiapläjäyksen. Museokaupasta oli ihan pakko hankkia hieman Myyrä-rekvisiittaa kotiin muistoksi vietäväksi.

Idästä tuulee -näyttely siis päättyi nyt ja sen tilalle aletaan rakentaa Tuberkuloosi-aiheista näyttelyä, joka avataan noin kuukauden kuluttua ja joka kuulostaa tosi kiinnostavalta sekin, ehdottomasti aion käydä katsomassa. Museon alakerrassa on pysyvä Ooh, Hämeenlinna! -näyttely, joka myöskin on tutustumisen arvoinen, eikä käynti rasita edes lompakkoa tai edellytä Museokortin vinguttamista, museoon ja kaikkiin sen näyttelyihin kun on ainakin koko tämän vuoden ajan ilmainen sisäänpääsy. Kannattaa hyödyntää tilaisuus, jos liikkuu museon nurkilla Hämeenlinnan keskustassa ja on aikaa museokierrokselle.    

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Omaisen roolissa

Myönnän unelmoivani välillä elämästä, jossa suurimpia huolen aiheita olisivat huonosti onnistunut hiusten leikkaus, pari päivää myöhästynyt puhelinlaskun maksu tai se, että unohdin taas ostaa kaupasta vessapaperia - vaikka samalla tiedän, että eihän se mitään elämää olisi. Jatkuva elämän ja kuoleman kysymysten kanssa painiskelu vaan väsyttää. Juuri kun aloin itse toipua rautainfuusion aiheuttamista sivuvaikutuksista ja päästä parempaan toimintakuntoon, niin läheiseni joutui sairaalaan epäselvien sairauskohtausten takia. Jo edeltävä kuukausi oli kulunut hänen saadessaan pienempiä kohtauksia, mutta viikon takainen kohtaus oli niin paha, että piti lanssi tilata. Kulunut viikko on sitten kulunut paljolti sairaalaan soitellessa ja lisätutkimuksia ja hoitoja penätessä. Tänään läheiseni pääsi sairaalasta kotiin, tai jos multa kysytään, niin sanoisin että hän joutui kotiin. Kohtausten todellinen syy jäi sairaalassa selvittämättä ja läheiseni on siinä kunnossa, että hän hädin tuskin selviää yksin kotona. Myöskään tarvittavaa apua hänelle ei sairaalan toimesta kotiin järjestetty. Pelkään seuraavan kohtauksen tulevan rasituksen myötä hyvinkin pian, olevan aiempia pahempi ja tulevan silloin, kun kukaan ei ole paikalla hälyyttämässä apua. Ja kun olin aktiivinen läheiseni hoitoasioissa sekä kritisoin mielestäni liian varhaista kotiuttamisajankohtaa sain tuntea hoitohenkilökunnan taholta olevani ärsyttävä, rasittava ja vittumainen bitch, jonka missio on heidän työnsä ja elämänsä hankaloittamisen.

Takki on stressaamisesta, soittelemisesta ja lääkäreiden ja hoitajien kanssa vääntämisestä nyt aivan tyhjä. Ymmärsin sentään kuunnella uupunutta kroppaani ja annoin itselleni luvan vain olla loppuillan ja antaa ajatusten ja olon tasaantua. Mies haki meille nepalilaista ruokaa, jota söimme sängyssä samalla kun katselimme edellispäiväistä Silta-jaksoa. Tämän päälle vetäisin kolmen tunnin pikku unoset. Unien jälkeen tuntui, että ehkä tästä tulee vielä elämä. Yöunet tosin ovat nyt sitten hakusessa ja unirytmi vaarassa keikahtaa entistä enemmän persiilleen...

Nyt en voi muuta kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Tiedän, että lähiaikoina pulssini tulee paukkaamaan päälle sadan aina puhelimeni soidessa ja haparoidessani vastausnamiskaa kädet pelosta täristen, huonoja uutisia ennakoiden. Ei voi mitään, parhaani tiedän tehneeni ja näillä mennään, elämän on jatkuttava.  

Niin että se tasapainoinen arki, jota tänä vuonna ajattelin lähteä tietoisesti rakentamaan, ei ole vieläkään päässyt käynnistymään, mutta haaveilen siitä, että jospa, jospa nyt ei hetkeen tulisi mitään suuria kriisejä ja katastrofeja, vaan saisin keskittyä siihen, mihin mun on tarkoitus nyt keskittyä. Stressin aiheita riittää omassa elämässäkin, mutta jotenkin nuo omat jutut tuntuvat niin pieniltä ja mitättömiltä sen huolen, mitä läheisten asioista kantaa, rinnalla.

Kokemus huolestuneen omaisen roolista on kyllä jälleen kerran herättelevä. Tältäkö munkin läheisistäni tuntuu, jos mun terveyteni ottaa huonomman käänteen? Onko toisen, läheisen sairaus aina jotenkin omaa sairautta raskaampi kantaa?

torstai 11. tammikuuta 2018

Vuosi 2017 kuvina, osa 1/4

Tammikuu mennä vilistää jo pian puolivälissä, mutta mulla on vielä viime vuoden muistelot käynnissä. Käyn läpi viime vuonna ottamiani kuvia, joista suurin osa on kännyräpsyjä, ja ajattelin samalla koota jonninmoisen kuvakatsauksen tänne blogiinkin. Musta on kiva vuoden vaihtuessa kerrata, että mitäs sitä tulikaan edellisvuonna tehtyä. 


Vuoden ensimmäinen kolmannes (tammikuu-maaliskuu) 

Varsinkin tammi-helmikuu kului paljolti terveysasioissa tsempatessa: kävin selkäydinpunktiossa, opiskelin lääketiedettä, kävin suurin odotuksin kolmen lääkärin kanssa pidetyssä ja aiiiiiwan turhaksi osoittautuneessa hoitoneuvottelussa, hakeuduin hoitokokeiluun yksityiselle puolelle sekä yritin tsempata ruokavalion, liikunnan ja meditoimisen suhteen. Selvisin ahdistuksesta, jota Kelan vaatimus ammatilliseen kuntoutusselvitykseen menemisestä kesken sairausloman toimeentulon menetyksen uhalla aiheutti sekä tuin perheenjäseniäni heidän omissa terveyskamppailuissaan. Aktivoiduin valokuvaus- ja kirjoitusharrastuksissani: hommasin lopultakin uuden (käytetyn) kamerarungon sekä ryhdyin kirjoittamaan päivittäin aamusivuja. Kävin museoissa (Jean Sibeliuksen syntymäkodissa, EMMA:ssa ja Ateneumissa) ja Devin Townsendin konsertissa sekä Kustom Kulture Show -harrastetapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla.  


Tammikuu
 
Aloitin tammikuun suurin suunnitelmin ja toivein korkkaamalla uudenkarhean Yoga Journalini ja joogamattoni. 

Multa otettiin tammikuun alussa jälleen selkäydinnestenäyte sairauteni tilan tutkimiseksi ja loppupäivä meni postpunktiohedaria pelätessä ja kofeiinia ja vissyä tankatessa. Viikko meni operaatiosta toipuessa, sen jälkeen piti jänskätä vielä tuloksia.  

Onnen hetkiä: hidas aamu uusissa lakanoissa, kahvia siemaillessa, auringosta nauttiessa ja Yoga Journalia täytellessä.

Talvi saapui kaupunkiin ja kirkas taivas ja usva jäätyneen järven pinnalla kutsui ulos kävelemään ja kuvaamaan.

Mun vakkarilenkkimaisemiani. Tänne tulin ja tulen rauhoittumaan.

Uusi Museokortti pääsi käyttöön heti alkuvuodesta, kun vierailin Jean Sibeliuksen syntymäkodissa Hämeenlinnassa.

Jean Sibeliuksen syntymäkoti.

Yritin tehdä asioita vähän paremmin - valmiiksi marinoituja siipiä ei voi terveellisiksi kehua, mutta ranskalaiset on sentään korvattu kasviksilla!

Enimmäkseen yritin tsempata ja tehdä ruoat alusta asti itse ja kunnon raaka-aineista.


Helmikuu

Opettelin syömään sesongissa olevia kasviksia - alkuvuodesta granaattiomena ja veriappelsiinit olivat meillä kovassa huudossa. Innostuin myös erilaisista gluteenittomista uunipuuroista niiden helppouden ja edullisuuden vuoksi. Nyt tiedän, että puurojen syöminen ei ollut sittenkään hyvä idea - mun elimistöni ei kestä edes gluteenittomia viljoja.

Lääkkeet eivät ole ainoa tapa hoitaa sairauksia.

Aina ei jaksanut tsempata ruokailujen suhteen, välillä väsytti ihan liikaa. Onneksi on edes yksi eines, joka sopii suoraan mun ruokavaliooni - thaikuutiot!

Kirjoitin jonkin aikaa päivittäin aamusivuja - tai ainakin yritin.

Tämä vaaleanpunainen söpöliini sijaitsee kauppareittini varrella, ihastelen sitä joka kerta ohi kulkiessani.

Sain selkäydinpunktion tulokset ja juhlistin parantunutta tilannetta lasillisella punkkua. Luulin myös lääkäreideni liittyvän ilooni ja näkevän tilanteen paranemisen hoitokokeilun jälkeen diagnostisena asiana, joka poikisi mulle lisää hoitoja julkiselta puolelta, mutta saahan sitä luulla.

Toimin tämän kaksikon palvelusväkenä.

Täyttelin paljon virallisia papereita.

Vietin lukemattomia tunteja sängyssä lääketiedettä opiskellen.

Kävin Espoon EMMAssa (Espoo Museum of Modern Art) katsomassa Joseph Beuysin näyttelyä.

Joseph Beuysin kuvia EMMAssa.

Olafur Eliassonin töitä EMMAssa.

EMMAn perusnäyttelyssä tykkäsin erityisesti Ulla Jokisalon töistä.

EMMA-reissun yhteydessä kävimme myös Helsingin Kaapelitehtaalla Kustom Kulture Showssa.

Labrassa verta vuodattamassa.

Rakastan kirjastoa ja käyn siellä tosi usein. Raahaan kotiini kaikkia ihanuuksia tyrkkyhyllystä ja palautan ison osan lukemattomina, kun energiaa ei vaan riitä kaikkeen ihanaan.

Kotikirjastoni.

Sinistä taivasta!

Opettelin pistämään B12-vitamiinipiikkini itse.

Yksin ei tarvinnut opiskella.

Rakastan!

Ovenkahvoja väänneltiin suuntaan jos toiseen.

Kuvan kissa liittyy vahvasti edellisen kuvan ovenkahvatapaukseen.

Uusi, vanha (käytetty) rakkauteni, jonka rohkaistuin hommaamaan piiitkällisen harkinnan jälkeen - onhan ihmisellä hyvä olla jotain harrastuksia.


Maaliskuu

Maaliskuisia kännyräpsyjä:

Orkideoiden happy hour. Tuon valkoisen sain syntymäpäivälahjaksi.

Grillauskausi avattiin maaliskuussa.

Vanajavesi maaliskuussa.

No hei ainakin yritin! Ja hyvältä se maistui. Synttärikakun korvike siipalle, kakun tekemistä en edes harkinnut...

Käväisin lääkärireissun yhteydessä Ateneumissa tutustumassa Tuulikki Pietilän näyttelyyn.

Tuulikki Pietilän töitä Ateneumissa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kissa Psipsina Tuulikki Pietilän kuvaamana. Ateneum.

Ohjenuorani.

Kovemmat keinot käyttöön!

Valkosipuli puskee jo läpi mullasta.

Ekoja kertoja uutta kameraa ulkoiluttamassa.

Ottaa löysin rantein.

On se hurrrrja!

Synttärikakkua.

Testasin ekaa kertaa nyhtistä ja tykkäsin.

Kasvisruokapäivien määrä lisääntyi nyhtiksen löytämisen myötä.

Vielä riitti maaliskuussakin oman maan ihania punasipuleita.

Innostuin pitkän tauon jälkeen ulkoiluttamaan järjestelmäkameraakin useampaan otteeseen hommattuani uuden rungon: