keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Wanhoja autoja, jazzia ja piuhoja rinnassa

Olipahan ihanaa saada tänä aamuna nukkua niin pitkään kuin haluaa ja tarvitsee, väsymys ja univelka alkoivat jo toden teolla painaa kropassa. Viikonloppu oli harvinaisen aktiivinen ja täynnä tapahtumia ja viikonloppua seurasi heti maanantaiaamuna ennalta sovittu sairaalavisiitti. Ei ihme, että väsyttää - ja samalla iloitsen kuitenkin siitä, että pystyn jo jossain määrin toimimaan, vaikka menoja sattuisi peräkkäisille päiville. Vaikuttaa siltä, että uudet lääkkeeni alkavat pikku hiljaa auttaa!

Sateisen kesän keskellä aurinkoinen ja varsinkin sunnuntain osalta lähes helteinen viikonloppu ilahdutti, muuten ei olisi ehkä tullut näihin kesätapahtumiin mukaan lähdettyäkään. Lauantaiaamuna pakattiin autoon kylmälaukku, viltti ja matkagrilli ja hurautettiin kohti Jokioisten Minkiötä, jossa järjestettiin edelliskesänä hyväksi todetut wanhojen autojen ja pärrien harrastajien kesäbileet (Pistons Rumble) Rehtilän seuratalon kauniissa miljöössä. Saavuttiin paikalle alkuiltapäivästä ja tarkoitus oli käydä paikalla vain päiväseltään, mutta meininki oli sen verran kohdillaan, että päivälippu päivittyi alkuillasta iltalippuun ja kotiin päin lähdettiin ajelemaan vasta puolen yön aikoihin. Tavattiin vanhoja ja uusia tuttuja, ihailtiin hienoja vanhoja autoja ja pyöriä, grillatiin makkaraa minigrillillämme ja nautittiin virvokkeita sekä fiilisteltiin dj:n ja bändien soittamaa musiikkia. Rumble on tällä hetkellä ehkä hauskimpia ja kotoisimpia vanhojen autojen ja moottoripyörien harrastajien tapaamisia, jonka tiedän - tapahtuma on pienehkö ja näin just sopivan kokoinen ja ilmapiiri on reilu ja ystävällinen. Saatanpa saapua paikalle ensi kesänäkin.






 
Sunnuntaiaamuna kieltämättä väsytti, vaikka kiskoin unta lähes puolille päiville asti, mutta sää näytti sen verran upean kesäiseltä, että olihan se noustava suihkuun ja kahville ja pakattava jälleen piknikkassi, joka olalla suunnattiin miehen kanssa kohti läheistä linnanpuistoa, jossa järjestettiin vuotuinen LinnaJazzin puistokonsertti. Aurinko porotti siniseltä taivaalta niin, että jo lyhyen kävelymatkan aikana meinasi tulla huono olo, mutta onneksi löydettiin puistosta puun varjosta pienen vilttimme mentävä aukko, johon parkkeerasimme evästämään ja nauttimaan musiikista. Tämän vuoden bändeistä ehdoton suosikkimme oli entisen Stratovarius-miehen Lauri Porran Flyover Ensemble, joka jäi jälkikäteenkin kiinnostamaan sen verran, että meinaan kyllä etsiä Spotifysta lisää miehen ja yhtyeensä musiikkia.

 

Jotta elämä ei olisi pelkkää juhlaa ja punaviinin, mansikoiden ja kirsikoiden tuoksua, niin maanantaiaamuna kymmeneltä istuin sitten jo paikallisen keskussairaalan kliinisen neurofysiologian poliklinikalla hoitajan vastaanotolla asennuttamassa  rintaani lätkiä, joiden kautta seurattaisiin vuorokauden ajan sydämeni toimintaa (liittyen erääseen suvustamme löytyneeseen perinnölliseen ongelmaan, sydänoireitahan mulla ei onneksi ole). Maanantaipäivä ja sitä seuraava yö sekä aamu meni sitten piuhat rinnassa ja rekisteröintilaite rintsikoissa touhuillessa eli suomeksi sanottuna lähinnä lepäillessä, sillä enpä jaksanut aktiivisen viikonlopun päälle enää juuri mitään touhuta. Aika tylsää tulkittavaa tullee sydänfilmini olemaan, kun päivä meni enimmäkseen makoillessa. Olisi varmaan ollut ihan suotavaa saada seurantaan mukaan myös rasitusvaiheita, joissa syke nousee kunnolla ja pidemmäksi aikaa, mutta mun fyysisesti rasittavimmat jaksoni olivat kevyt kylppärin siivous sekä muutamat rappusten nousut ja kolmen minuutin pomppusessio trampoliinilla viime tingassa tiistaiaamuna ennen lätkien irrotusta. Jonkun pyörälenkin olisin jaksanut jo tiistaina heittää, mutta koska laite piti palauttaa tiistaina jo ennen aamukymmentä, niin lenkki jäi heittämättä. Tuloksia kuulen sitten vajaan kuukauden kuluttua mennessäni kardiologia tapaamaan.
 
 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Taidetta ja esteetöntä hotellielämää Tampereella sekä junassa matkustamista liikuntarajoitteisen kanssa

Tamperetta Scandic Hotel Stationin huoneen ikkunasta nähtynä

Tuli piipahdettua heinäkuun ekalla viikolla taas Tampereella kahden päivän ja yhden yön verran. Tarkoitus oli olla ihan vaan lomalla, tosin sillä twistillä, että toimisin samalla sähköpyörätuolia käyttävän sisareni avustajana. Reissun alussa mulla oli ensin heti aamusta muutama tunti omaa aikaa ja mietin, että ulkoiluttaisinko kaupungilla kameraa vai menisinkö museoon. Raskas reppu selässä ja kehnohko keli saivat mut sitten suuntaamaan Tampereen taidemuseoon, joka aukesi sopivasti jo aamuyhdeksältä ja jonka näyttelyt kuulostivat kiinnostavilta.

Taidemuseon yläkerrassa ja katutasolla oli näytteillä Vuoden nuori taiteilija 2017 Tiina Pyykkisen jänniä mustanpuhuvia, monikerroksisia, valolla ja heijastuksilla leikitteleviä maalauksia sekä yksi installaatio. Ensimmäisen työn eteen astuessa olo oli hieman hämmentynyt: mustaa maalia mustan päällä, okei... mutta otettuani muutaman askeleen sivulle ja haettuani uutta kulmaa työhön jutun juoni alkoi valjeta ja uusia maailmoita sen ilmeisimmän pinnan alta paljastua, ja siinä kohtaa tuli "vau!"-fiilis. Pyykkisen työt olivat monikerroksisia, tilannesidonnaisia ja samanaikaisesti sekä mustavalkoisia että värikkäitä. En osaa katsomiskokemusta sanoin avata, käykää itse katsomassa! Tiina Pyykkinen kuvaa itse töitään näin:

"Teosteni aiheina ovat olleet väliaikaisuus, paikka- ja aikasidonnaisuus sekä väri ja valo. Teoksissa voi havaita useita päällekkäisiä tilallisia tasoja, jotka heijastavat samaan aikaan ympärillä olevaa näyttelytilaa, esittävät maalattua kuvallisuutta sekä väriaineen kaksijakoisuutta.

Väri ilmenee maalauksissa siten, että havaitsemme yhdellä värillä toteutetun pinnan monivärisenä. Teokset ovat samaan aikaan sekä monokromaattisia, että monivärisiä."

Museon alakerran oli puolestaan ottanut haltuunsa tamperelainen kuvanveistäjä Merja Haapala 30-vuotisretrospektiollaan. Aamulehden juttu Haapalan näyttelystä löytyy täältä. Tykkäsin itse erityisesti taiteilijan vahvoista, kantaaottavista, ironisista naisfiguureista.

Tämän Tampereen-reissuni tukikohtana ja yöpymispaikkana toimi rautatieaseman kupeessa sijaitseva Scandic Hotel Station, jonka esteettömistä huoneista ja palvelusta sisarellani oli parin vuoden takaa hyvä kokemus ja joka myös näin omasta ruokarajoitteisen näkökulmastani kuulosti hyvältä paikalta yöpyä, mainostaahan Scandic huomioivansa aamupalapöydässään hyvin myös ruoka-ainerajoitteiset ja -allergiset hotellivieraansa. Huoneemme sijaitsi hotellin viidennessä kerroksessa ja näkymä ikkunoista oli hyvin tamperelainen Näsinneuloineen ja tuomiokirkon torneineen. Huone oli mielestäni viihtyisä ja se sai myös sähköpyörätuolin käyttäjältä pääosin kehuja: tilaa oli riittävästä pyörätuolilla liikkumiseen, sänky oli säädeltävissä, vaatekaappeja oli helppo pyörätuolistakin käsin käyttää ja kylpyhuoneessa lavuaari tasoineen oli juuri sopivalla korkeudella. Miinusta taisi tulla ainoastaan ulos päin avautuvasta kylpyhuoneen ovesta, joka hankaloitti liikkumista huoneessa (liukuovi olisi esteettömässä huoneessa kätevämpi) sekä hieman pieneltä vaikuttaneesta suihkutilasta, jota sisareni ei tällä kertaa kuitenkaan tarvinnut käyttää. Myös muualla hotellissa esteettömyys oli huomioitu hienosti. Aktiivisen kaupungilla pörräämispäivän päälle hotellihuoneessa nukutti mukavasti, joskin ohuiden seinien läpi kuulunut vauvan itku oli ajoittain valvottanut sisartani (itse nukun aina kuin tukki, joten mua ylimääräiset äänet eivät häirinneet) ja mulla itselläni oli ilmastoinnista ehkä johtuen kurkku ja nenä aamulla herätessä tukkoiset. Ihanan kuuman (!!! meillähän ei ole kotona vanhassa talossamme edelleenkään lämminvesivaraajaa, joten voitte uskoa, että osaan arvostaa kuumaa ja luotettavasti toimivaa suihkua!) suihkun jälkeen oli mukavaa lampsia sitten valmiiseen aamiaispöytään. Sisareni lautanen täyttyi jyväsämpylästä, paahtoleivästä, leikkeleistä, juustosta, falafeleista ja hedelmistä, hänellä ei ole ruokarajoitteita. Mun ruokavalioni on tällä hetkellä gluteeniton ja pääosin maidoton ja katsoin aamiaistarjoilua tästä vinkkelistä. Heti ensimmäiseksi riensin tietysti tarkistamaan hotellin aamiaistilan erityisesti ruokarajoitteisille tarkoitetun osaston ja siellä näyttikin olevan paljon kaikkea sellaista, josta esimerkiksi moni keliaakikko ja vegaani varmasti ilahtuu: löytyi muun muassa gluteenittomia leipiä, karjalanpiirakoita, myslejä, puuroja ja pikkuleipiä, monenlaisia kasviperäisiä maitoja ja jogurtteja sekä vegaanisia levitteitä ja juustoja. Itse olin ennen gluteenittomuuteen siirtymistäni pitkään täysin viljattomalla ruokavaliolla ja siinä vaiheessa luovuin lähes täysin kaikista leivistä ja puuroista, ja vaikka nyt olen ollut ainoastaan gluteenittomalla ruokavaliolla ja voisin periaatteessa näitä gluteenittomia jauho- ja ryynituotteita käyttää, niin en sellaisia enää juurikaan kaipaa, varsinkaan leipiä tai leivonnaisia. Ruokarajoitteisten osastosta aamiaislautaselleni päätyi siis ainoastaan karjalanpiirakka ja muutama jälkkäripikkuleipä (pitihän näitä nyt sentään tilanteen tarjoutuessa kokeilla) sekä Oatlyn ihanaa iKaffe-kauramaitoa kahvimaidoksi, muuten täytin lautaseni sekasyöjien puolella pippurimakrillilla, salaatilla, munakokkelilla, leikkeleillä, falafelillä ja hedelmillä. Falafelit olivat vähän mauttomia ja kuivia, muuten ruoka maistui. Kahvi oli oikein hyvää, samoin trooppisista hedelmistä valmistettu nektari. Poistuimme aamiaispöydästä täysin vatsoin ja tyytyväisin mielin. Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen hotellikokemus, kyllä voisin vierailla aseman Scandicissa toistekin.

Ja mitäs muuta siellä Tampereella tuli touhuttua kuin käytyä museossa ja notkuttua hotellilla? Säät eivät oikein suosineet ja Tampereeseen tutustuminen jäi osin senkin takia aika vähiin, sähköpyörätuolilla kun ei niin vaan sateessa ja kylmässä kurvaillakaan ja myös reissaamisen aiheuttama fatiikki verotti voimia. Sorsapuistossa, Tammelan torilla ja Finlaysonin alueella poikettiin sekä shoppailtiin pienesti. Sähköpyörätuolia käyttävän henkilön kanssa kaupungilla liikkuminen ja junan käyttäminen olivat mulle varsin silmät avaavia kokemuksia. Oli ilo huomata, miten hienosti autoilijat antoivat pyörätuolin käyttäjälle Tampereella tietä, mutta samalla sain havaita, että kaupungissa liikkuminen ei edelleenkään ole monin paikoin esteetöntä - esimerkiksi korkeita kynnyksiä riittää ja vaikeasti liikuntarajoitteisen voi olla todella hankalaa löytää kaupungilta sellaista vessaa, missä pystyy käymään. Ja se junamatkailu, kun liikkuminen tapahtuu pyörätuolilla ja erityisesti vielä sähkö-sellaisella, se on ihan oma lukunsa - etenkin nyt, kun VR on poistanut konduktöörit osasta lähijunia. Manuaalituolia käyttävä saattaa päästä kikkailemaan matalalattiajunaan sisään ilman erillistä ramppiakin, mutta parisataakiloisella sähköpyörätuolilla tämä ei onnistu, vaan junaan ja junasta nousemista varten tarvitaan oven eteen ramppi sekä joku (eli konduktööri tai veturinkuljettaja), joka sen siihen asentaa. Kotiin lähdön hetkellä, etelään menevän junan pysähtyessä Tampereen asemalla astuin sitten avustajan ominaisuudessa sisään junaan etsimään konduktööriä, jollaista ei junassa ollut. Ei kun takaisin laiturille ja veturikuskia metsästämään - vaan kuskin koppi oli jo tyhjä. Siinä sitten säntäilin kuin päätön kana etsimässä jotakuta henkilökunnan jäsentä laiturilta tai junasta ja lopulta junan kuski löytyi ohjaamokopista junan toisesta päästä. Saatiin kuin saatiinkin lopulta ramppi, jota pitkin rullata junaan, vaan kyllä oli hiki ja vitutus jo päällä niin avustajalla kuin avustettavallakin. Matkan aikanakaan rentoutuminen ei varsinaisesti onnistunut, kun piti jännätä sitä, mahtaako kuski muistaa lupauksensa tulla laittamaan meille ramppi myös asemalla, jolla meidän on määrä jäädä junasta pois - tämä rampin laittohan olisi konduktöörin homma, jos sellainen junassa siis olisi. VR:hän lopetti myös lippujen myynnin lähijunissa ja kertoo panostavansa tästä muutoksesta vapautuvat resurssit asiakkaiden palvelemiseen, mutta mulle on jäänyt vähän epäselväksi se, miten tämä palvelu junissa toteutuu, jos ja kun osasta junia on poistettu konduktöörit kokonaan! Vaan eipä ollut hätä tuon näköinen, matkustettuamme jonkin matkaa junaamme ilmestyikin sitten konduktöörikaksikko tarkistamaan lippujamme. Eikä tässä vielä kaikki, muutaman pysäkin välin päästä junaan nousi vielä toiset kaksi kappaletta konduktöörejä, jotka hekin halusivat nähdä lippumme. Että kyllä oli rampin laittajia tarjolla, kun oli aika nousta junasta, eikä tarvinnut kuskia vaivata. Jotenkin on nyt vaan maallikon vaikea tajuta tämän kuvion logiikkaa: isolla Tampereen asemalla, josta kyytiin nousee paljon matkustajia, mahdollisesti pyörätuolilla matkustavia ja apua tarvitsevia, junaan ei ole laittaa yhtään konduktööriä, mutta jostain matkan varrelta konduktöörejä löytyy junaan samanaikaisesti neljä vaivaamaan matkustajia tuplalipuntarkastuksella? Miten tää uudistus on mennyt noin niinkuin omasta mielestänne VR? Moni liikuntarajoitteinen todella kammoksuu junalla matkustamista ja nyt on kyllä pakko todeta, että enpä voi heitä siitä syyttää.

Junamatkustamisen ongelmista huolimatta reissu oli kuitenkin mukava piristys arkeen ja mahdollisuus viettää yhteistä aikaa sisarusten ja perheen kesken, olen iloinen että tuli reissuun lähdettyä - siitäkin huolimatta, että reissussa tuli kulutettua iso osa seuraavienkin päivien "lusikoista" ja reissurasituksesta toipuessa meni useampi päivä. 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kesäkuu

Oman elämäni projektipäällikkö tässä hei. On kesäkuun "tilinpäätöksen" aika. Kesäkuu ei sitten ollutkaan ihan vaan relailua ja itseni hoitamista, vaan:

  • Huoli ja stressi tulevaisuudesta ja toimeentulosta jatkui B-lausunnon ja reseptien metsästyksen sekä kuntoutuspalautteen saapumisen odottelun ja kuntoutuslääkärin vasurilla vetämän lausunnon vaatimien korjausten odottamisen merkeissä. Vaan selvisinpä tästäkin ja juhannuksen jälkeisenä tiistaina sain lopulta paperihommat nippuun ja hakemuksen jätettyä. Nyt sitten vaan odotellaan, meneekö hakemus läpi vai olenko koko kesän ilman rahaa. 
  • Palasin taas valelääkäriopintojeni pariin ja osallistuin mm. yhteen kiinnostavaan kroonisia infektioita ja niiden hoitoa käsittelevään webinaariin. 
  • Aktivoiduin hieman liikuntaharrastusteni suhteen ja tein muutaman pidemmän fillari- ja kävelylenkin. Joogaamisen uudelleen aloittaminenkin on toivelistalla, mutta sitä en ole saanut vielä aikaiseksi. 
  • Luin kirjoja, jotka eivät mitenkään liity lääketieteeseen, ja sehän oli mukavaa! Toivottavasti tulee tavaksi.
  • Olin sosiaalisempi ja vierailin enemmän ulkomaailmassa: kävin yksissä valmistujaisjuhlissa, Aoimet kylät -tapahtumassa, festareilla ja museossa sekä vietin hauskaa maalaisjuhannusta naapureiden kanssa. 
Heinä-elokuussa lääkärit ja kuntoutustyypitkin lomailevat, joten myös mä aion käyttää tilaisuuden hyväkseni ja yrittää keskittyä vaihteeksi relaamaan, hoitamaan itseäni ja elämään.  

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kolmen kokon maalaisjuhannus

Juhannusruusu kukki aikataulussa.

Pitäisi saada jotenkin hinkattua mustavalkoisten tennareiden valkoisista osioista pois ruohotahrat, jotka niihin juhannuksena ilmestyivät, ja siitä tuli mieleen, että eipä ole tullut juhannuksestakaan mitään kirjoiteltua. Olipahan meinaan vähän erilainen jussi tänä vuonna! Oikein kunnon maalaisjuhannus, josta ei kokkoja, heinäpeltoja, kossua, olutta ja haitarinsoittoa puuttunut!

Ajeltiin siis aattona maapaikallemme juhannuksen viettoon, koska teki mieli päästä juhannuksena saunomaan eikä omaa kotisaunaamme pysty kesken olevan remontin takia vielä käyttämään. Ennen saunan lämmitystä miehelle tuli mieleen, että tuossapa olisi läjä polttoa kaipaavaa puutavaraa, joka saattaisi kelvata naapurin pellolla näkyvään kokkoon, kysäistäänpä naapurilta josko kelpaavat. Kelpasivathan ne ja niin mies nosteli läjän kärryyn ja kiskoi kuorman traktorilla naapurin pellolle (käynnisteltyään traktorin ensin ruuvimeisselillä niiden ainoiden avaimien ollessa jälleen kateissa...) samaan aikaan kun mä jäin valmistelemaan naudanpaistia rommikolamarinadissa marinoitavaksi. Siellä naapuri olikin jo pellollaan miestä kossupullo kädessä vastassa ja kutsui kuudeksi heille lipunnostoon ja kymmeneksi kokon polttoa seuraamaan. Meillä oli omat saunomis- ja ruokasuunnitelmat alkuillalle, mutta kokolle luvattiin illalla saapua.

Saunottiin, vihdottiin, grillailtiin ja nautittiin rommikolamarinoidut naudanpaistivartaat kera ihan mainion mojokastikkeen, avokadosalaatin ja punaviinin. Ruoka oli maistuvaa, joskin ensi kerralla teen vähän tykimpänä tuon marinadin, lisään siihen myös suolaa ja marinoin lihoja pidempään, vähintään yön yli.


Kokolle ehdittiin vasta puoli yhdeksitoista, puolta tuntia myöhässä, ja mietittiin, että joko siellä on meno loppumassa, mutta kyllä se oli vasta alkamassa! Savu haisi, haitari soi, tuttujen ja puolituttujen kanssa vaihdettiin kuulumisia ja oluttölkit napsahtelivat auki. Kokko tuntui ottavan kuitenkin vähän huonosti tulta alleen, paloi bensalla läträämisestä huolimatta kituen. Vaikka ilta oli kaunis ja aurinkoinen, niin auringon laskiessa alkoi vilu jo tosissaan hiipimään puseroon, eikä se kituva kokkokaan oikein lämmittänyt. Vaan eipä hätiä mitiä, totesi naapurin isäntä: hypätkääs tuon traktorin perään kiinnitetyn liikkuvan kesäterassin kyytiin, niin hurautetaan kokko kakkosen äärelle lämmittelemään! Se siellä odotti toisella, isännän pojan tulevalla kotipellolla yleisöään ja polttamistaan. Ja taas läträttiin bensalla ja oluella ja juttu luisti ja kossupullo kiersi ja haitari soi - vaan ei sekään penteleen rovio ottanut roihahtaakseen... Usva hiipi pellon laidalla jo kohti meidän kesäterassiamme ja meluisaa, vilusta tärisevää joukkoamme. Sitten yksi naapurin isännistä, korvalapullista karvareuhkaansa syvemmälle päähänsä vetäen totesi, että eikös lähdetä vielä heille, hänellä on omalla pihallaan kokko ja hän näyttää että miten tämä kokon sytytys oikein kunnolla hoidetaan. Ja niin nytkähti karavaani jälleen liikkeelle, tällä kertaa epävireisten virsien tahtiin, hanuristinkin paras vire alkoi olla tuossa vaiheessa jo hakusessa. Eikä puhunut karvalakki-isäntä potaskaa, se kokko meinaan roihahti ja johan alkoi lämmetä! Siinä sitten fiilistelimme, kippistelimme, nautimme valoisasta kesäyöstä ja paransimme aikamme maailmaa, kunnes oli aika hypätä jälleen liikkuvan kesäterassin kyytiin ja palata takaisin alkuperäiselle kokoontumispaikalle ja lompsia aamuöisten peltojen kautta kotiin. 


Että semmoinen kolmen kokon maalaisjuhannus! Oli hauska kokemus. Vaan ovat nuo maalaiset kovakuntoista porukkaa, kyllä oli tämä akka tuon kiertueen jälkeen väsynyt ja seuraava päivä meni ihan nukkuessa. Onneksi satoikin koko päivän vettä, niin ei edes juuri harmittanut. Mulla olisi illasta muutama hauska kuva ja videopätkä olemassa, mutta jätetäänpä ne nyt tässä julkaisematta, kun ei ole kokonpolttokavereilta lupia heidän kuviensa käyttämiseen kysytty. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Kimmo Kaivannon näyttelyssä

Oli viime viikolla asiaa Tampereelle ja pitihän reissuun Museokortin vingutustakin yhdistää, kun tuota mainiota korttia on tullut viimeisen puolen vuoden aikana käytettyä ihan harmillisen vähän. Mitään tiettyä must see -näyttelyä ei ollut valmiiksi mielessä, mutta lyhyen netin pläräämisen jälkeen päädyimme miehen kanssa valitsemaan kohteeksemme Sara Hildenin museon ja Kimmo Kaivannon näyttelyn siellä. Olin jo aiemmin nähnyt kuvia joistain Kaivannon töistä näyttelyssä vierailleen Facebook-kaverini seinällä ja kiinnostukseni oli herännyt.

Jaa kuka Kimmo Kaivanto? Pakko myöntää, että nimi tai Kaivannon työt eivät olleet mulle ennalta tuttuja, vaikka näin jälkikäteen aihetta tutkailtuani tajusin kyllä törmänneeni Kaivannon töihin jo aiemminkin esimerkiksi Helsingin rautatieasemalla ja Tampere-talon aulassa. Sara Hildenin museon sivuilla Kaivantoa kuvaillaan seuraavasti:

"Taidemaalari, kuvanveistäjä, piirtäjä ja graafikko Kimmo Kaivanto (Tampere 1932 – Helsinki 2012) tunnetaan luontoaiheisista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista sekä ultramariinin sinisestä väristä, "Kaivannon sinisestä". Kaivanto opiskeli Taide-teollisessa oppilaitoksessa 1953–54. Taiteellisen työnsä rinnalla hän teki myös julisteita, lavastuksia ja kuvituksia. Kaivannon teokset liittyvät modernin taiteen jatkumoon. Värin, viivan ja viivastojen ohella teoksissa korostuvat muoto, tila ja sommittelu."

Sara Hildenin museon Kaivanto-näyttely koostui 128 työstä vuosien 1961-1992 väliltä ja mukana oli niin maalauksia, veistoksia, piirustuksia kuin grafiikanvedoksiakin. Varhaiset työt olivat abstrakteja, kun taas 1970-luvulla ne muuttuivat esittävämmiksi ja kantaaottavammiksi. 1980-luvun jälkeen seurasi sitten ekspressiivisempi ja henkilökohtaisempi vaihe.

Näyttelyä kiertäessämme sivuutimme 60-luvun työt aika nopeasti, abstraktit viivastruktuurityöt eivät ihan puhutelleet, samoin Kaivannon myöhäisvaiheen työt jättivät vähän kylmiksi. Mutta nuo 1960-luvun lopun ja 1970-luvun työt, niistä tykkäsimme! Emmekä varmaankaan ole ainoita näyttelyvieraita, joille joitain maalauksista katsellessa tuli aika vahva montypythonmainen fiilis? Selkeästi saman aikakauden töitä, vaikka Kaivanto kertoikin videolta saaneensa vaikutteita mm. Kafkalta.

Alla kännykkäräpsyjä näyttelyn kovimmin kolahtaneista töistä:
 

 
 
 
 
 

Kaivannon näyttely on esillä Sara Hildenin museossa Tampereen Särkänniemessä 3.9.2017 saakka, menkää ihmeessä käymään! 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Retki Aulangonjärven ympäri

Olen monet kerrat kavunnut Aulangon näkötornin huipulle ja ihaillut alhaalla aukeavaa järvimaisemaa, mutta eipä ole tullut mieleen lähteä järveen ja sen rantoihin sen tarkemmin tutustumaan. Viime talvena törmäsin sitten netissä - olisikohan ollut jossain blogissa - postaukseen, jossa kerrottiin mukavasta pikku päiväretkestä Aulangonjärven ympäri, ja pistin vinkin mieleen tulevaa kesää odottamaan. Viime viikon torstaina sää ja olotila vaikutti otolliselta retkeä ajatellen, joten pakkasin kameran, vesipullon, välipalaa ja kahvitermarin laukkuun ja polkaisin pyörällä Aulangon ulkoilumajalle, jonka pihalta opastettu kierros lähtee.

Mittaa kierrokselle kertyy noin kuusi kilometriä ja reitti on pääosin helppokulkuinen ja maastoltaan tasainen - vain yksi isompi nousu, tai lasku, kiertosuunnasta riippuen, osuu matkan varrelle. Tällainen rapakuntoinen vaeltajakin jaksoi kierroksen siis hyvin tehdä, varsinkin kun köpötteli hissuksiin ja pysähteli yhtenään tarkastelemaan maisemia ja kaikkia luonnon ihanuuksia kameran linssin läpi. Kuulemma tämän reitin kiertää helposti puolessatoista, kahdessa tunnissa, jos liikkuu reipasta tahtia, mutta itse viihdyin järvenrantamaisemissa useampia tunteja.

Reitti oli merkitty keltaisin puihin ja viittoihin maalatuin merkein ja ajoittain jouduin kyllä risteyskohdissa arpomaan, mihin suuntaan seuraavaksi lähteä, mutta järven ympäri suuntautuva lenkki kun oli kyseessä, niin ei ollut hirveän vaikeaa päätellä, mikä polku valita. Toivoisi silti, että opasteet olisivat niin selkeät ja yksiselitteiset, että matkan päällä oikeaa reittiä ei tarvitsisi arvuutella.

Valokuvaamisen kanssa ei mennyt tällä kertaa ihan putkeen: huomasin noin puolessavälissä matkaa, että linssin tärinänvaimennin on jäänyt viimeisimmän jalustalta kuvaamisen (josta taitaa olla jo pieni ikuisuus...) jäljiltä off-asentoon, joten enemmän tai vähemmän tärähtäneitä kuvia tuli otettua keskimääräistä enemmän, ja viime kesänä hommaamani polarisaatiosuotimen olemassaolokin muistui mieleen vasta reissun loppupuoliskolla. Vaan ei se mitään, mulla oli mukavaa ja ehkäpä ensi kerralla muistan ennen kuvaamaan lähtemistäni tarkistaa kameran asetuksetkin! Tarkoitus olisi jossain vaiheessa lähteä tuonne uudelleen kuvailemaan ihan kunnolla, paremmilla voimilla ja jalustan kanssa. Tässä kuitenkin jokunen räpsy tämänkertaiselta kierrokselta: 

Ihana vihreys ja puiden oksien ja lehtien väleistä siivilöityvä valo.

Kurjenpolvi kukkii. Myös kielot olivat upeasti kukassa ja bongasinpa vielä muutaman viimeisen valkovuokonkin.

Rantamaisemaa.

Vanhat portaat vievät järven rantaan. Viimeisellä portaalla oli mukavaa istuskella ja hörppiä termarikahvit.

Näkymää portaiden alkupäästä.

Järvikierroksen alkuosa taivalletaan tällaisia leveitä, helppokulkuisia kävelyteitä pitkin.

Puita ja saniaisia - kantarellimaastoja?

Pitkospuut vievät rantaan...

...venerantaan.

Kelpaa täällä soudella ja kalastella.

Rentukoita.

Uimarannalla oli iloa ja elämää.

Seuraa keltaisia merkkejä.

Taas sukellettiin rannan tuntumaan, järvinäkymää pitkospuilta.

Se on kesä ny.

Ensi kerralla uikkarit mukaan. Kirkasvetinen järvi houkuttaa uimaan.

Rantabaanaa.

Lisää pitkospuita. Aika rauhassa sai näinkin kauniina päivänä kävellä, vastaantulijoita ei ollut monta.

Oi mikä ihana ilta.

Siinä oli hyvä istahtaa nauttimaan maisemista ja tankkaamaan.

Elämän kiertokulkua.

Pönöttäjä.

Pitkospuiden päässä, grillauspaikan (joka ilmoittelee itsestään kuvassa savunverhona) kohdalla otettiin tiukka käännös oikeaan ja reisi- ja pakaralihakset joutuivat kiipeämishommiin.

Puolet rinteestä noustu, Kärmeskalliota kohti reidet krampissa - paitsi että sitä kalliota ei sitten koskaan tullut vastaan! Olisi vissin pitänyt kääntyä nousun jälkeen vasemman sijaan oikealle? No ehkä ensi kerralla sitten.

Nousun ja metsäpätkän jälkeen päästiin nauttimaan hiekkatiestä ja vehreästä peltomaisemasta.

Tässä kohtaa alkoi meikäläisen koneesta jo bensa loppumaan. Vielä piti kuitenkin taivaltaa pieni matka metsässä ennen kuin päästiin perille Aulangon ulkoilumajalle.