perjantai 10. marraskuuta 2017

Retki Retulansaareen

Tässä tulee pieni pala kesää keskelle marraskuun harmautta ja pimeyttä. Löysin koneeltani kuvia elokuun alun retkeltä Retulansaareen ja muistin, että olen unohtanut postata tästä aiheesta. Nytpä korjaan asian.

Törmäsin ensimmäistä kertaa Retulansaareen A.W. Yrjänän juontamassa Ukonvaaja-dokkarissa ja kuvissa näkynyt kulttuurimaisema sekä muinaislöydökset kuppikivineen ja hautaröykkiöineen alkoivat heti kiinnostamaan sen verran, että huikkasin miehelle, että tuolla lähdetään ensi kesänä käymään. Ei menty vielä sinä kesänä, mutta sitä seuraavana kyllä. Keitimme kahvit termariin, otimme allemme wanhan auton, poikkesimme Hattulan S-Marketista sitruunamuffinssit ja hurautimme kohti Hattulan Tyrvännön Retulaa. Retulansaareen kuljetaan Vanajaveden ylittävän sillan kautta, minkä jälkeen tie muuttuu kunnon vanhan ajan hiekkatieksi, jota reunustavat laitumet ja vanha kulttuurimaisema muinaismuistoalueineen.

Saapuminen saareen oli vähän hämmentävä: maisemat olivat mahtavat ja kylämiljöö vaikutti kerrassaan viehättävältä, mutta missä olivat viitoitukset, parkkipaikat ja ihmiset? Oliko täällä joku museo ja mitä kautta kuljettaisiin kuppikiville? Aikamme ympäri saarta palloiltuamme parkkeerasimme hoppamme tien varteen lähelle kylää ja nautimme neuvoa-antavat kahvit ja muffinssit, minkä jälkeen lähdimme tallaamaan kohti kylänraittia. Löysimme rakennuksen, jonka arvelimme olevan yksi Retulansaaren kartanosta, Ylikartano. Jostain olin lukenut, että Ylikartanossa järjestettäisiin ajoittain yleisötilaisuuksiakin ja että sen yhteydessä toimisi myös museo, mutta ainakin nyt kartano vaikutti ihan hiljaiselta eikä museon viittaakaan näkynyt. Juuri kun kaipailimme jotakuta, jolta kysellä alueen asioista, meitä lähti lähestymään kartanon pihan poikki paikallisen oloinen mieshenkilö. Henkilö paljastui Ylikartanon nykyiseksi omistajaksi. Saimme tietää, että Ylikartano toimii nykyään hänen yksityisasuntonaan ja että museokin löytyy kartanon pihapiiristä, mutta se on ilmeisesti auki vain tilauksesta; samoin muinaismuistopaikoille kuten kuppikiville pääsy on rajoitettua, me emme sinne pääsisi, ja sitä paitsi "nehän ovat vaan sellaisia koloja kivissä". Vierailu Retulansaaressa tarkoittaa satunnaisen turistin kannalta käytännössä lähinnä siis viehättävää maalais- ja kulttuurimaisemaa kylän raitteineen. Jos oikein ymmärsin, niin esimerkiksi joidenkin yhdistysten on mahdollista päästä käymään myös museossa ja kuppikivillä varaamalla aika ja opastus etukäteen.

Niinpä retkemme jäi aika lyhyeksi ja tyydyimme vain fiilistelemään hetken kaunista kesäpäivää kauniissa maisemissa hiekkateitä pitkin tallaten ja tallentaen muutaman kehnolaatuisen ruudun myös kameran kennolle:

Ylikartano.

Museo.

Kylänraitin varrella.

Kylänraitti.

Kylänraitti toisesta suunnasta.

Kunnon vanhan ajan hiekkatie ja hevosia laiduntamassa.

Muinaisjäännöksiä ei päässyt katsomaan.

Perinnemaisemaa.

Kesä!

Sillalla, joka vie Retulansaareen ja sieltä pois.
Sellainen oli Retulansaaren retkemme. Jos sattuu ajelemaan Hattulan Tyrvännön lähistöllä, niin kannattaa ehdottomasti ajaa mutka Retulansaaren kautta nauttimassa pala entisajan kauneutta ja historiaa, mutta varta vasten jostain kauempaa en pelkästään Retulansaareen ehkä ajamaan lähtisi. Ellei tarkoitus sitten ole mennä saareen vaikkapa mökkeilemään, mökkejäkin alueella näkyy vuokrattavan

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Karita Aaltonen: Uskalla parantua



Kun kuulin, että Karita Aaltoselta on tulossa kirja, jossa hän jakaa pahimmanlaatuisesta mahdollisesta aivokasvaimesta selviytymisen tarinansa, niin tein kirjasta saman tien hankintaehdotuksen kirjastoon ja laitoin kirjan varaukseen. Näin ollen sain kirjan käsiini ja lukuuni ihan tuoreeltaan, kun se ilmestyi nyt syksyllä. Ahmaisin kirjan läpi yhden illan ja aamun aikana.

Karitan sairastama syöpä on glioblastooma, joka johtaa useimmiten kuolemaan vuoden sisällä taudin toteamisesta. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Karita on tänä päivänä, noin viisi ja puoli vuotta diagnoosinsa jälkeen, kuitenkin elämänsä voimissa - hän opettaa joogaa, järjestää retriittejä, tekee erilaisia juontokeikkoja, luennoi paranemisesta, huolehtii perheestään ja elää täyttä, itsensä näköistä elämää. Siitä, miten hän tässä onnistui, hän kirjoittaa tässä kirjassaan, jonka nimi on Uskalla parantua - uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta.

Karitan paranemisen polku alkoi lääketieteen tarjoamista hoidoista: hän kävi läpi kaksi aivoleikkausta (sillä aivokasvain uusiutui pian ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja muuttui matkan varrella gradus 3:n luokasta kaikkein pahimmanlaatuiseksi, gradus 4:n aivosyöväksi), sädehoidon ja pitkät sytostaattikuurit. Hänen kiitollisuutensa ja luottamuksensa lääketiedettä ja sairaalan hoitohenkilökuntaa kohtaan on suuri ja hän korostaa, että ilman hänet kahdesti leikannutta kirurgia ja mahtavia syöpälääkäreitä hän ei olisi täällä kertomassa tarinaansa. Lääkäriltään hän sai myös neuvoista parhaan: lääkäri kehotti Karitaa olemaan koskaan googlaamatta diagnoosiaan. Ottaen huomioon, miten rankka ja huonoennusteinen diagnoosi on kyseessä, niin neuvo on ollut varmasti järkevä. Karita ei googlannut vaan teki heti alkuun päätöksen keskittyä toivon ruokkimiseen, epätoivolle antautumisen sijaan. Hänen fokukseensa nousi sairauden sijaan elämä ja paraneminen. Paraneminen jatkui lääketieteen tarjoamien hoitojen jälkeen ja osin jo niiden kanssa rinnakkain täydentäviä hoitomuotoja hyödyntäen.

Paraneminen tarkoittaa Karita Aaltoselle ennen kaikkea kehon oman viisauden kunnioittamista ja kehon itseään parantamisen kyvyn tukemista kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin, kokonaisvaltaisesti. Paranemisen avaimet Karita löysi elimistön ja mielen tukemisesta itselleen sopivalla ruokavaliolla, meditaatiolla, joogalla, mielikuvaharjoituksilla, erilaisilla täydentävien hoitojen tarjoamilla kehoterapioilla sekä omien arvojensa mukaisen elämän elämisellä. Karita korostaa, että sekä lääketieteellä että täydentävillä hoidoilla on ollut ratkaisevan tärkeä rooli hänen paranemisessaan, ja hänen missionsa onkin työskennellä nämä kaksi näkökulmaa yhdistävän ajattelun puolesta. Maailmallahan, esimerkiksi Saksassa, lääketieteen ja täydentävien hoitojen rinnakkaiselo on jo arkipäivää, mutta Suomessa tässä asiassa tullaan pahasti jälkijunassa - jopa siinä määrin, että täydentävien hoitojen käyttäminen tuomitaan lääketieteen toimesta niin rankasti, että ihmiset eivät uskalla lääkärin vastaanotolle tullessaan kertoa saamistaan täydentävistä hoidoista edes silloin, kun ovat saaneet niistä merkittävää apua.

"Mä en tiedä mitä sä teet mutta jatka sitä mitä sä teet", sanoi Karitan syöpälääkäri Karitalle tämän tullessa hyvävointisen ja energisen oloisena, joogamatto kainalossaan syöpäkontrolliin puhtaiden pään magneettikuviensa tuloksia kuulemaan. Sitä tarina ei kerro, että käytiinkö Karitan itsehoitomenetelmistä lääkärin vastaanotolla sen enempää keskustelua. Kuitenkin, jos ja kun ihminen paranee syövästä, jonka toipumisprosentiksi lääketiede lupaa nollan, niin luulisi lääketiedettäkin kiinnostavan ne keinot, joilla ihminen on noussut toivotonta ennustetta vastaan! Toivon todella, että mahdollisimman moni lääkäri ja terveydenhuollon ammattilainen lukee Karitan kirjan ja herää näkemään sen potentiaalin, joka funktionaalisella lääketieteellä ja täydentävillä hoidoilla kroonisten sairauksien hoidossa on. Lääketiedettä ja täydentäviä hoitoja ei tarvitse nähdä uhkana toisilleen, niillä on omat tonttinsa (lääketiede hoitaa sairauksia, täydentävät hoidot taas auttavat elimistöä saavuttamaan takaisin sisäisen tasapainonsa) ja ne voivat työskennellä rinnakkain ja sovussa. Karitan paranemisprosessi on tästä ajattelu- ja toimintatapojen hedelmällisestä rinnakkaiselosta loistava esimerkki.
Sen lisäksi, että kirjaa voi lämpimästi suositella lääketieteen edustajille, niin se on erityisen tärkeää luettavaa jokaiselle vakavan sairauden kanssa elävälle ja sellaisesta toipuvalle. Kirjassa muistutetaan siitä, että itse paraneminen on loppujen lopuksi jokaisen potilaan omalla vastuulla ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Lääketiede hoitaa oman tonttinsa, minkä jälkeen, tai oikeastaan jo samanaikaisesti, alkaa potilaan oma työ kehonsa takaisin tasapainoon saattamisen hyväksi. Karita on kirjoittanut muille potilaille sellaisen ihanan toivon, tsempin ja käytännön ohjeiden täyttämän paranemiskirjan, jollaisen hän olisi itse halunnut lukea kotiutuessaan sairaalasta ja lähtiessään etsimään omaa tietään kohti toipumista ja terveyttä.

Mulle itselleni tällaisena "veteraanipotilaana" kirja ei sinällään tuonut juurikaan uutta tietoa erilaisista hoitomuodoista, mutta luin kirjaa ennen kaikkea inspiroivana ja toivoa antavana paranemistarinana sekä tärkeänä puheenvuorona lääketieteen ja täydentävien hoitojen ystävällishenkisen rinnakkaiselon puolesta. Mua Karitan tekstin lukeminen muistutti myös taas siitä tärkeästä ajatuksesta, että se kasvaa, mihin keskittyy - jos haluan parantua, on mun keskityttävä paranemiseen, ei sairauteen. Tämä on niin totta. Toisaalta, kyllä paraneminen ainakin mun kohdallani, diagnoosin ollessa epäselvä, edellyttää myös sairauteen keskittymistä, siinä mielessä että ilman diagnoosia en voi saada sairauteeni toimivaa hoitoa - mun on ollut pakko, toisin kuin Karitan, jonka diagnoosi oli varma, googlata jatkuvasti potentiaalisia diagnoosejani ja samalla myös kohdata toivottoman kuuloisia sairauskertomuksia, jos meinaan saada lääketieteeltä apua. Silti, riippumatta siitä, mikä diagnoosini on, niin voin tehdä paljon paranemiseni eteen - diagnoosittomanakin voin tukea elimistöni omia paranemismekanismeja toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Lämmin kiitos Karita voimaa ja toivoa antavan kirjasi kirjoittamisesta, tarinasi jakamisesta ja kaikesta siitä hyvästä työstä, mitä teet auttaaksesi "heimolaisiasi". Olen ikionnellinen, että sain kirjasi luettavakseni.   

lauantai 28. lokakuuta 2017

Elämänohjeita kolme vuotta nuoremmalle itselleni


Henriikka antoi blogissaan ohjeita kolme vuotta nuoremmalle itselleen, ja jäin miettimään, miten itse neuvoisin kolmen vuoden takaista minääni. Sanoisin entiselle minälleni ainakin näin:

Ota ne kissanpennut. Ne ovat just niin mahtavia tyyppejä miltä vaikuttavatkin. 

Kyllä siitä kaaoksesta vielä koti muovautuu. Rauhassa vaan, asia ja osa kerrallaan.

Usko jo, että koululääketiede ei kroonisia sairauksia tajua tai osaa hoitaa siten kuin niitä pitäisi hoitaa. Kuuntele kroppaasi ja intuitiotasi ja kulje suuntaan, johon se ohjaa. Ota itse vastuu terveydestäsi ja hoidoistasi, se on parasta mitä voit tehdä itseäsi auttaaksesi. 

Tutustu uuteen kotikaupunkiisi, ota selvää mitä siellä tapahtuu ja mene juttuihin mukaan.

Osta se uusi kamerarunko. Olet sen ansainnut. Kamerakävelyt ovat henkireikäsi, älä luovu niistä.

Vietä enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, aikaa on rajallisesti.

Hommaa kevytuntuvatakki. Se on vähän ruma, mutta hyvä ja helppokäyttöinen. Saat sanoa heipat ainaiselle mustan villakangastakin tarrarullaamiselle.

Pysy paleoruokavaliolla.

Keskity nyt sairautesi hoitamiseen, tulevaisuuden suunnitelmien tekemisestä ehdit stressata myöhemminkin. 

Hommaa talvivalkosipulin siemeniä, talvivalkosipuli pesee normivalkosipulin sata-nolla. 

Ole kriittinen, mutta tee se rakentavasti ja ystävällisesti. 

Elä nyt, älä odota siihen asti että paranet. On aina mahdollista, että huomenna on huonommin.

Pidä enemmän hauskaa, naura, fiilistele, hassuttele.

Luota siihen, että asioilla on tapana järjestyä. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Saako vaikeistakin asioista puhua?

Nykyään näyttää olevan pinnalla sellainen "voidaksesi paremmin, siivoa negatiiviset, energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi" -tyyppinen ajattelu. Enpä oikein tiedä, mitä tällaisesta ajatella - itselläni on vähän kaksijakoinen suhtautuminen tähän ajatukseen. Kyllä, jatkuvasti negistelevien ihmisten seurassa oleminen on väsyttävää ja tuntuu usein ottavan enemmän kuin antavan ja itsekin olen siivonnut esimerkiksi somefiideistäni näkymättömiin sellaisia puolituttuja ihmisiä, joilla ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa mistään. Samalla mietin kuitenkin, että kuinka yleisesti tämä energiasyöppöjen elämästään siivoaminen tarkoittaa sitä, että eroon halutaan ihmisistä, joilla on elämässään vaikeaa ja joiden juttujen kuunteleminen siksi tuntuu vähän hankalalta ja ahdistavalta? Esimerkiksi masentuneen ihmisen seurassa oleminen voi olla tosi raskasta, mutta masentuneen ongelmineen yksin jättäminen oman itsensä suojelemiseksi ei ole mikään oikea ratkaisu. Kuinka moni niin kuitenkin tekee ja olenko itsekin joskus tehnyt niin? Ja olenko mä itse ihminen, jonka läsnäolo ja jutut koetaan lähinnä kuormittavina?

Usein mietin, että onko mulla oikeus sosiaalisiin suhteisiin ja äänen antamiselle ajatuksilleni ja kokemuksilleni, jos ja kun mun elämäni on jo pitkään pyörinyt enemmän tai vähemmän sellaisten sairastamiseen liittyvien asioiden ympärillä, joista terveet ihmiset eivät välttämättä halua omien kiireidensä keskellä kuulla ja joita he eivät ymmärrä? Pitäisikö mun tyytyä avaamaan suuni näistä asioista vain omien vertaisteni seurassa ja olla terveiden ihmisten seurassa jotain muuta, pelkkää ulkokuorta ja kissavideoita, jotta heidän ei tarvitsisi rasittua ja ahdistua mun jutuistani? Ymmärrän kyllä, että kukaan ei jaksa kuunnella tyyppiä, jonka kaikki jutut ja koko elämä pyörii sairastamisen ja sen aiheuttaman ahdistuksen ympärillä, ja itse pyrinkin keskittymään jo ihan oman hyvinvointinikin takia mahdollisimman paljon ihan muihin, mukavampiin asioihin, mutta fakta on se, että sairauden kanssa eläminen ja hoidoista taisteleminen on tällä hetkellä yksi keskeinen osa mun elämääni enkä mä halua vaieta tästä asiasta, vaan tehdä näitä asoita ja kamppailuja muillekin ihmisille näkyväksi - miten mikään voisi koskaan muuttua, jos asioista ei olla tietosia? Puhun näistä asioista siis aika avoimesti, myös terveille ihmisille, mutta samanaikaisesti koen asiasta välillä vähän huonoa fiilistä ja tunnen itseni ihme nillittäjäksi ja negistelijäksi. En tiedä varmasti, miten muut ihmiset nämä juttuni kokevat, mutta sen olen huomannut, että usein niihin reagoidaan hiljaisuudella sellaistenkin läheisempien ihmisten osalta, joiden olisin uskonut ja toivonut asiaa jotenkin kommentoivan. Ja mitä pidempään tämä elämäntilanteeni tällaisena jatkuu, niin sitä hiljaisempaa tuntuu olevan. Eikä hiljaisuuteen jaksa pidemmän päälle huutaa. Tiedän monen kroonisesti sairaan vaienneen ja eristäytyneen, kun ei ole kokenut tulleensa asioineen ja kokemuksineen kuulluksi ja kunnioitetuksi. 

Saako ahdistavistakin asioista puhua leimaantumatta negatiiviseksi ihmiseksi?    

torstai 26. lokakuuta 2017

Kotona taas

Mä olen aina tykännyt lukea paljon kaikenlaista, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana mulla on sattuneista syistä ollut energiaa ja mahdollisuus lukea lähinnä vain lääketieteellistä kirjallisuutta. Olen kantanut selkä vääränä kotiin vanhoja lääkiksen kurssikirjoja lääkiksen kirjaston poistohyllystä ja viettänyt lukemattomia tunteja PubMediä selaillen sekä erilaisia podcasteja kuunnellen. Kun oma diagnoosi on epäselvä eikä oikeanlaista hoitoakaan siten saa, on aktivoiduttava itse ottamaan asioista selvää. Mun onneni on ollut, että tiedonhakutaitoni ja englannin kielen taitoni ovat hyvät, ja onni on ollut myös se, että mulla on tutkijan mieli sekä kyky hurahtaa lähes asiaan kuin asiaan - tahmean alun jälkeen lääketiede ja varsinkin funktionaalinen lääketiede on imaissut mut niin vahvasti syövereihinsä, että ajoittain olen alkanut haaveilla jopa jonkinlaisista funkkariopinnoista. Ihmisen elimistön toiminta on tosi monimutkainen ja kiehtova asia ja mä saan kovia kicksejä löytäessäni uusia johtolankoja ja alkaessani hahmottaa asioiden logiikoita ja yhteyksiä. En ole passiivinen lääketieteellisen tietämisen - tai tietämättömyyden - kohde, vaan pystyn itse vaikuttamaan omaan kohtalooni ja tilanteeseeni ottamalla asioista selvää ja hakemalla apua sieltä, mistä sitä on saatavilla.
  

Mutta vaikka tavallaan, älyllisessä mielessä, nautinkin kovasti medical detectiven leikkimisestä, niin tämä työ ei ole ollut kuitenkaan oma valintani enkä todellakaan olisi tässä tilanteessa, jos olisin saanut valita. Jos olisin saanut valita, niin en olisi sairastunut, ja vaikka olisinkin sairastunut, niin en olisi valinnut tällaista aktiivisen potilaan roolia, jos minulla olisi ollut mahdollisuus saada hyvää ja oikeanlaista hoitoa ilman omaa aktiivisuuttani ja asiaan liittyvää valtavaa vastuuta. Lääketieteellinen ajattelu, jonka tontilla jo aika tottuneesti ja osaavasti huseeraan, on mulle kuitenkin vierasta ja pakotettua aluetta, mieluiten olisin sittenkin jossain aivan muualla. En ole tätä kaipuutani muualle enää oikein edes tajunnut - ennen kuin satuin osumaan sen alan, jonka parissa puuhastelin ennen sairastumistani, kirjallisuuden äärelle. Bongasin netistä kiinnostavan terveyssosiologisen gradun, jota jäin lukemaan, ja se tunne, mikä mun sisälläni tuota gradua lukiessani levisi, oli niin kutkuttavan lämpöinen ja ihana - tuntui siltä, että olisin tullut takaisin kotiin. Tämä on ihan mua, huomasin ajattelevani. Jotain tällaista mun oli tarkoitus tehdä, ennen kuin sairaus varasti multa mun elämäni ja nakkasi lääketieteen kentälle hortoilemaan. Luonnontieteet eivät ole mun juttuni, vaikka nekin ovat pakon sanelemana alkaneet mua kiinnostaa; mun henkinen kotini on siellä, missä tutkitaan sitä maailmaa, missä lääketiedekin puuhasteluaan harrastaa.
 
 
Haaveilen edelleen ammatillisesta kuntoutuksesta ja osa-aikaisesta opiskelusta ja työstä, mutta vuosien sairastelun jälkeen ja nykyisen vajaakuntoisuuden takia on ollut melkoisen hankalaa hahmottaa, mihin suuntaan lähteä tässä asiassa kulkemaan. Luulen, että onnistuin juuri rajaamaan hieman vaihtoehtojani ja että mun on aika lähteä tunnustelemaan, miltä paluu omalle vanhalle tontille, jollekin sen kulmalle, tuntuisi. Ehkä en olekaan vielä valmis kuoppaamaan vanhoja haaveitani, vaikka aiemmin luulin, ettei musta ole niitä toteuttamaan. Haaveiden muoto on nyt vähän muuttunut, mutta ydin on edelleen sama. Ja mulla on nyt ihan uudenlaista kokemus- ja tietopohjaa tämän kymmenen vuoden mittaisen lääketieteen puolella suorittamani ekskursion jälkeen lähteä asioita miettimään.

Kymmenen vuotta

"Vietän" näinä päivinä eräänlaista kymmenvuotispäivää. Kymmenen vuotta sitten sairastuin hammasjuuritulehdukseen, joka muutti mun elämäni pysyvästi käynnistämällä sairausprosessin, joka teki musta, perusterveestä nuoresta naisesta, jolla oli elämä ja tulevaisuus edessään, kroonisesti sairaan ja vajaakuntoisen ihmisen. Hammasjuuritulehdukseen sairastuessani en tosin tiennyt, että se tulisi muuttamaan mun elämäni, olihan kyseessä vain tulehtunut (joskin ihan helvetillisen kivulias) hammas, joka voitaisiin hoitaa juurihoidolla kuntoon. Kovaa väsymystäkin oli ollut jo jonkin aikaa ennen hampaan oireilua, mutta laitoin sen opiskelustressin piikkiin. Kun toisesta silmästä alkoi sitten parin viikon sisään hammastulehduksen puhkeamisesta lähteä näkö heikkenemään, niin se soitteli jo vähän kelloja mielessäni, mutta kun silmälääkäri vakuutteli, että kyse olisi vain jostain harmittomasta virustulehduksesta silmässä, niin uskoin häntä. Kuumeilunkin, jota mulla alkoi olla enemmän tai vähemmän päivittäin, pistin sitten virustulehduksen piikkiin. Oireistani huolimatta yritin jatkaa elämääni, mutta huonolla menestyksellä, sillä uupumus alkoi olla ajoittain jo aika pahaa ja ajattelu takkuista.

Syyskuussa 2007 vähän väsytti.

Hammassärky-survival kit

Pistetään pistetään pilleriä poskeen

Valokuvaterapiaa ennen seuraavaa juurihoitokäyntiä

Meni useampi kuukausi, ennen kuin tajusin, että tässä on nyt jostain vakavasta kyse, minkä jälkeen hakeuduin uudelleen lääkäriin, missä tilanteeni vakavuutta ei edelleenkään tajuttu. Onneksi uskoin intuitiotani enkä tyytynyt lääkäreiden harrastamaan olkien kohautteluun, vaan vaadin päivystyslähetettä erikoissairaanhoitoon ja siellä silmäpolille. Silmäpolikäynnillä musta, perusterveestä ja "virustulehduksesta" kärsivästä ihmisestä, leivottiin sitten yhdellä käynnillä vakavasti ja todennäköisesti kroonisesti sairas potilas, jolle seuraavilla käynneillä lääkäristä riippuen lupailtiin erilaisia tautinimikkeitä tulevaisuudennäkymineen - hitaasti etevästä todennäköisestä invalidisoitumisesta aina nopeaan, vuoden-parin sisällä tapahtuvaan kuolemaan.

Koska tässä tätä nyt lähes kymmenen vuotta noiden tapahtumien jälkeen kirjoittelen, niin se tarkoittaa sitä, että lääkärit olivat jälleen (onneksi!) väärässä eivätkä ainakaan heidän pahimmat skenaarionsa olleet oikeita enkä ole ainakaan vielä pyörätuolissakaan. Tauti on kuitenkin haukannut ison palan näkökyvystäni ja aiheuttanut muunlaisia invalidisoivia oireita, joiden takia en kykene elämään normaalia elämää. Varmaa nimeä taudille ei ole edelleenkään keksitty eikä sairauttani näin ollen myöskään hoideta julkisella puolella enää oikein mitenkään. Yksityispuolelta olen vielä omalla rahalla saanut apua diagnoosin tekemiseen ja hoitoon.

Kymmenen vuotta kestäneen diagnoosin metsästämisen ja sairastamisen jälkeen alan olla melkoisen vakuuttunut siitä, että nämä puuhat ja maisemat, joissa kesää 2007 vietin ja joista alla olevat kuvat kertovat, liittyvät siihen, miksi sairastuin:

Lande-elämää maisemissa, joissa myös peurat viihtyvät.

Metsähommia.

Retki Hankoon ja Turun rannikolle.

Telttailua Turun rannikon tuntumassa.

Veneretki Kelventeelle, telttaillen.

Mökkeilyä vapaasti ulkoilevan, sängyssä nukkuvan kissan kanssa.

Retki Porkkalanniemeen.

Marjastusta.
   
Metsäretkiä.
Enpä yhtään ihmettelisi, jos tämän kymmenenvuotisen kärsimyksen takana olisi pienen pieni kahdeksanjalkainen, peurakyydillä ratsastava punkkipaholainen, joka on hypännyt jossain kohden kesäreissujani iholleni ja nauttinut maittavan veriaterian, levittäen samalla mukanaan kantamansa pahispöpöt verenkiertooni, josta ne ovat päässeet mellastamaan elimistössäni. Nämä sairaudet voivat olla tosi hankalia diagnosoida, koska käytössä olevat testit ovat epäluotettavia.

Punkit ovat hereillä pitkälle talveen ja heräävät varhain keväällä - sulana talvena eivät mene välttämättä lainkaan horrokseen. Muistetaan rakkaat ihmiset punkeilta suojautuminen ja punkkisyynit luonnossa liikkumisen jälkeen! Uskokaa mua, ette halua kokea samaa kuin mitä mä olen joutunut kokemaan.  

tiistai 24. lokakuuta 2017

Kaaos ei ole kaverini

Siivoton, epämääräisten tavarakasojen kansoittama koti on mulle aika iso stressori. En ole ikinä ollut mikään siisteys- enkä siivousfriikki, mutta joku raja se on munkin kaaoksensietokyvylläni. Selkeästi siivoaminen ei kuitenkaan ole kovin korkealla sijalla mun prioriteettilistallani, koska koti ajautuu aina kaoottiseen tilaan, eikä asiaa auta mies, jolle esimerkiksi viikkosiivous on täysin outo käsite, tai kissat, joiden karvat ja tassujen mukana kulkeutuva hiekka valtaavat talon jokaisen sopen ennätysajassa siivouksen jälkeen. Lisäksi talomme remppa on edelleen puoliksi kesken, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että tavaroille on hyvin rajallisesti säilytyspaikkoja. Eipä siinä paljon huvita ryhtyä käyttämään rajallisia energioitaan viikkosiivoukseen, kun imurointia ja pölyjen pyyhintää edeltää kaiken maailman röykkiöiden raivaaminen eli suomeksi sanottuna röykkiöiden siirteleminen siivouksen edestä paikasta toiseen, koska paikkoja, mihin tavarat laittaa, ei vaan ole.

Koska kaaos kuitenkin stressaa, ja koska mun on löydettävä tapoja saada stressihormonitasoni laskemaan, ennen kuin kroppa hajoaa kokonaan, niin se mitä nyt tarttis kai tehdä, on hilata kodin siisteydestä huolehtimisasiaa vähän korkeammalle prioriteettilistalla. Talon remontti ei tule nyt lähiaikoina juuri edistymään, joten tavarat, joille ei ole paikkoja, tulevat edelleen elämään omaa elämäänsä, mutta se, mitä mä voin tässä tilanteessa tehdä, on turhien tavaroiden karsiminen - ja niitähän riittää. Kun tavaraa on sitten vähemmän, on siivoaminenkin helpompaa ja nopeampaa, minkä takia kynnys aloittaa siivoaminen laskee. Nykyään tulee siivottua yhtään paremmin vain silloin kun on ihan pakko eli esimerkiksi vieraiden tuloon valmistautuessa - eli aika harvoin, koska en jaksa vieraita kutsua, koska siivoaminen on liian iso homma.

Vaikka siivoaminen tuntuu ihan hemmetin tyhmältä ja turhalta ajan hukkaamiselta, tai juuri siksi, että se tuntuu siltä, mä meinaan nyt aikatauluttaa päiviini ympäri taloa kuljeskelevien ja röykkiöiksi kokoontuvien tavaroiden ja vaatteiden pienimuotoista karsimista, jotta talosta tulee mukavampi paikka elää, siivota ja olla sosiaalisempi. Aloittelin jo järkkäilemistä ja karsimista kirja- ja paperipinoista viime viikolla yrittäessäni saada kodin siihen kuosiin, että kehtaan päästää äitini, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että kaoottinen koti on masennuksen merkki (heh!), luoksemme kyläilemään. Kirjahylly pitäisi käydä ihan kunnolla "sillä silmällä" läpi, minkä jälkeen kyytiä tulevat saamaan vaatepinot ja kenkäröykkiöt. Iso muovikassillinen vaatteita on jo lähdössä Fidaan, mutta se on vasta alkua. Nyt en vaatekaappeja karsiessani aio myöskään aiemmasta tavastani poiketen ryhtyä hilloamaan vaatteita kaapeissa tai kellarissa sillä ajatuksella, että "myyn nämä sitten jossain sopivassa saumassa kirpparilla". Paskat myyn, pari euroa jostain rätistä ei ole sen myynnin aiheuttaman vaivan ja hermojen kiristelyn arvoista ("av! yv! saisko mittoja? tinkaatko? vapautan!") - hyväntekeväisyyteen vaan. Jotain kalliimpia ja isompia juttuja saatan yrittää myydä tori.fi:ssä, rahalle olisi tietysti käyttöä, mutta muuten meinaan kyllä priorisoida omia käytettävissä oleviani energioitani myyntihommien sijaan ihan muihin, mielestäni tärkeämpiin juttuihin. Jos otan hommakseni käydä vaikka yhden hyllyn kirjahyllystä tai vaatekaapista läpi per päivä, niin eipä tuohon hommaan kovin montaa minuuttia päivässä mene ja homma tulee kokonaisuudessaankin hoidettua ihan kohtuullisessa ajassa. Ei huono diili, jos tämän pienen panostuksen seurauksena:

  • Stressitasoni laskevat ja alan voida paremmin. 
  • Muistan taas, mitä mielenrauha on.
  • Saan osallistua hyväntekeväisyyteen.
  • Pukeutuminen ei ole enää ahdistuksen aihe, kun kaapissa on vain päälle sopivia vaatteita.  
  • Koti on paikka, jossa on hyvä olla ja jossa ei rasitu polla. 
  • Haluan taas tavata useammin ihmisiä ja kutsua heitä kotiimme käymään.   

 Just do it.